Kuten olen ehkä joillekin kertonut, minä olen Suomen Kuvalehden tilaaja jo vuosien takaa. Poikkeuksena useimmista kuvalehden tilaajista minä harvoin luen tuoreita numeroita. Minä laitan sen sijaan Suomen Kuvalehdet pinoon pianon alle vanhenemaan niin kuin hyvän viinin.
Vanhetessaan Suomen Kuvalehtien maku ikään kuin syvenee ja liika hapokkuus tasaantuu kuten parhaimmilla punaviineillä. Jo muutaman vuoden kellarisäilytys tuo paljon parempaa perspektiiviä ajankohtaisiin asioihin, jotka mediasta tai somesta vastapoimittuna useimmille kansalaisille näyttäytyvät ehdottomana totuutena tai absoluuttisena valheena. Kansalaisten heikon muistin ansiosta he usein heräävät uuteen yhteiskunnalliseen aamuun kuin uudestisyntyneinä: vailla sellaista monitahoisille näkemyksille altistavaa jatkuvuutta, jonka huolella vanhennetut Suomen Kuvalehdet heistä lukutaitoisimmille kenties antaisivat.
Tällä viikolla olen lukenut numeroa 19/2010, josta olen oppinut lukuisia uusia asioita globaalin finanssikriisin viimeisistä vaiheista, EU:n yhteisestä talouspolitiikasta, ja EKP:n aloittamista valtiolainojen ostoista (aiemmin tunnettu rahan painamisena, sittemmin QE:nä).
Ydinvoiman luopumisesta kirjoitetaan sanoin ja miekkarikuvituksin, joissa vaaditaan “uusiutuvista UUSI NOKIA”. Saman vuoden eräässä toisessa herkullisessa numerossa kerrottiin Nokian kännykkävaikeuksien jo olevan menossa parempaan suuntaan.
Espoon kaupunginteatterin tilaongelmista kirjoitetaan sivun verran, ja ehdotetaan suurisuuntaisesti uutta teatteritaloa rakennettavaksi jo kolmen vuoden päästä (2013) purettavan Revontulihallin tilalle. Katsokaapas kurillanne googlella mitä Revontulihallille kuuluu AD 2017.
Varsin hyvin aikaa on kestänyt Kustaa Hulkon kirjoitus “On se niin väärin!”, jossa hän ruotii euromaiden “holtittomia syntejä” ja sitä, kuinka “no bail out” -periaatteesta on siirrytty “pappa betalar” -periaatteeseen. Suosittelen.
Ylen entisen pääjohtajan Mikael Jugnerin nousujohteista uraa aloittavana SDP:n puoluesihteerinä arvioidaan pakinassa vitsikkääseen sävyyn. Arvoidaan myös Jugnerin headhunteeranneen Jutta Urpilaisen tilan käyvän puolueessa ahtaaksi nimenomaan Jugnerin ja Heinäluoman puristuksessa. Kuinkas sitten kävikään?
Jossain määrin ansiokas on Juha Jaakkolan artikkeli “Kriisi talttui rahalla” liittyen sekin Kreikan, Espanjan ja Portugalin rahoituskriisiin. Hän skisseeraa euron tulevaisuudelle kolme polkua, nimittäin 1) uusi uljas euro, 2) kuoppaista kulkua, ja 3) piru irti. Näistä lähinnä toteutuneelta vaikuttaa skenaario 2.
Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen Markus Lehtinen rohkenee esittää poikkipuolisen kommenttinsa siitä, ettei vuoden 2008 USA:sta alkanut pankkijärjestelmäkriisi vielä olisikaan ohi:
-Sydänkohtauksesta selvittiin hengissä, mutta huonot elämäntavat jatkuvat.
Vahvaa puhetta Lehtiseltä.
Matti Simula kirjoittaa artikkelissaan “Kohti liittovaltiota” asiantuntijoinaan prof. Tapio Raunio, Ville Itälä ja Reino Paasilinna. Yksikään heistä ei edes sivulauseessa sano aavistavansa muutosta Euroopan poliittisessa kentässä, vaan he pitävät liittovaltiojunan etenemistä todennäköisimpänä ja vähiten kauhistuttavana skenaariona. Artikkelista löytyy kuitenkin kaksi virkettä:
“Pahinta unionille on, että integraatio uhkaa menettää hyväksyttävyytensä tavallisten kadunkulkijoiden silmissä. Eli valtio-opillisin termein: EU ei ole pelkästään talouskriisissä vaan myös legitimiteettikriisissä”.
Näin rohkea päätelmä lienee toimittaja Simulan oma, koska sellaiseen professori saatikka demokratiassaan marinoitunut poliitikko tuskin ryhtyisi.
Energiayhtiö Fortum kertoo koko aukeaman mainoksella tuottavansa puolet sähköstään uusiutuvalla energialla — “ja huomenna vielä enemmän”. “Jo yli 90% sähköntuotannostamme EU:n alueella on hiilidioksidipäästötöntä.” Aaltovoimalla uhataan tuottaa jopa 10 % maailman sähkön tarpeesta “jos hyvin käy”. Yhtiö lupaa vieläpä arpoa soutuveneen kaikkien niiden kesken, jotka kertovat mielipiteensä uusiutuvasta energiasta linkissä fortum.fi/aaltovoima.
Ruotsin sisäpolitiikkaa käsittelevä Markku Hurmerannan artikkeli “Punavihreä blokki haastaa hallituksen” on suurenmoista luettavaa. Hurmeranta ennustaa Ruotsin vihreiden nousevalle tähdelle Maria Wetterstrandille suurenmoista suosiota ja menestystä verrattuna punavihreän blokin johtohahmoon, demareiden Mona Sahliniin. Mona Sahlin oli jo vuonna 2010 ehtinyt kiehua monissa sakeissakin liemissä, eikä täysin vailla omia ansioita. Wetterlund erosi Ville Niinistöstä vuonna 2012 ja on nykyään konsulenttifirma Milttonin (sic) palveluksessa vahvistamassa “pohjoismaista vastuullisuusosaamista”.
Samassa artikkelissa todetaan alaotsikolla “Provokaatio ei pure” näin:
“Maahanmuuttovastaisuudella ratsastaville Sverigedemokraateille (SD) kannatusmittaukset ovat olleet pettymyksiä yksi toisensa jälkeen. Uhoaminen pitkälti yli 10% kannatustavoitteesta on vaihtunut tasapainoilemiseen äänikynnyksen neljän prosentin rajan kanssa. […] Ruotsidemokraatit eivät ole onnistuneet nostamaan maahanmuuttokeskustelua samanlaiseksi puheenaiheeksi kuin miksi se näyttää Suomessa muodostuvan.”
Hurmerannan tekstin loppupuolella arvioidaan Ruotsin ehkä päätyvän “euroänkyräksi” brittien rinnalle.
Artikkelit Pentikin savipurkkitehtailusta, Helsingin kaupungintalon kipsivaakunan uusimisesta, sekä satraappimaalari Ilja Glazunovin kolmannesta tulemisesta ovat hämmästyttävän hyvin vastustaneet aikaa ja kaikenlaista korkkivian ilmenemistä. Turvallisia aiheita siis nämä. Ovat. Kirjoitella.
Erkki Toivanen -vainajan artikkeli “Me erilaiset eurooppalaiset” suhtautuu aiheeseensa hämmästyttävällä kulttuurien ja reaaliteettien ymmärryksellä.
– Emmekö vieläkään ole oppineet ymmärtämään eurooppalaisuuden pirstaleista perusolemusta? kirjoittaa Erkki Toivanen.
Toivanen jatkaa näin:
“Poliittiset ja taloudelliset kulttuurierot eivät näet katoa yhdentämällä, saatikka direktiivejä säätämällä. Luonnon, elinkeinojen, uskonnon ja historian muovaamat kulttuurit muuttuvat lopultakin vain vuosisatojen saatossa, mutta nopeimmin vapaan vuorovaikutuksen vallitessa.”
Erkki Toivasen artikkeli voitaisiin nyt painaa uudelleen muuttamatta siitä sanaakaan, ja se olisi arvioni mukaan edelleen ajankohtainen vuonna 2024. Toivanen kirjoittaa samassa numerossa myös yleisönosastokirjoituksen, jossa hän oikaisee toimittajan käsitystä Britannian parlamenttivaalien tavasta.
Tekniikan Akatemia -säätiön toimitusjohtaja Ainomaija Haarla vaatii sangen uhkuvassa puheenvuorossaan Suomelle tiede- ja teknologiaministeriötä. Hän uhkuu Millenium -teknologiapalkinnosta sekä Millenium Youth Camp -tiedeleiristä edistysuskoiseen tapaan, jossa teknologia korjaa kaikki aiheuttamansa yhteiskunnalliset ongelmat ja vieläpä ylikin.
– Teknologiat voivat yhä olla Suomelle tie parempaan kilpailukykyyn kiristyvässä globaalissa kilpailussa. Siihen tarvitaan vain priorisointia ja selkeää fokusta.
Ehkäpä tiede- ja teknologiaministeriö olisi ollut avuksi tämän uhkeuden saavuttamisessa?
Media-kolumnissa Jyrki Jantunen kirjoittaa (itse)sensuurista otsikolla “Ne tekevät sen itse”. Jantunen lausuu huomattavan vahvasti näin:
– SuomiTV ja Hesari näyttäytyvät yhtäkkiä samanlaisina medioina: molemmat haluavat holhota ja tasapäistää suomalaisia, samaan tapaan kuin nutturapäinen täti Kelan luukulla tai maallikkosaarnaaja kinkereillä. Vai antoivatko mediat periksi juuri tällaisille ihmisille? […] Helsingin sanomat ei ole uutisoinut sivuillaan, että se on sensuroinut omia verkkosivujaan.
No niin, antoivatko periksi? Miten on? Vai laitetaanko pienet someraivot pystyyn, laitetaanko?
Lehden loppupuolella Jukka Ukkolan pakina “Kissa räätälinä” kertoo lystikkään pikku tarinan pikkuisesta Pontikos-hiirestä, jolle tuli satunnainen tuloskukkaron tarve. Niinpä Pontikos lähti hakemaan apua lähistöllä asuvalta kissan rotjakkeelta, jota sanottiin euron räätäliksi — ei siksi, että se olisi ollut hyvä räätäli, vaan siksi, että se tunnettiin hyväsydämisenä ja halpana.
– Kalimera, naukaisi kissa. Värkkäilenpäs tuloskukkaron, vaikka tiukkaa voi tehdä. Tule ensi viikolla hakemaan, parakallo.
Monivaiheisen kasvutarinan lopuksi hiiri otti kissaa niskasta kiinni, pudotti sen tuloskukkarosta lopulta syntyneen valtavan moolokin pohjalle ja oli tosiaan kuulevinaan pitkän ajan perästä vaimean tussahduksen.
Jörn Donnerin sanoja lainatakseni “lukeminen kannattaa aina”. Tai no, eihän se oikeastaan kannata, Donner horisee omiaan, kuten jokainen lukemista yrittänyt oikein hyvin tietää.
Mutta Donnerin lainaus sopii tähän loppuun niin kuin nenä päähän, retorisista syistä.