(tarina liikkeenjohdon konsultista)
Olipa kerran vanhassa harmaassa töllissä jossain Kainuun nälkämailla ikivanha mummo Iida. Iida oli vähään tyytyväinen leskirouva, jonka mieskin oli päässyt taivaan autuuteen jo aikapäiviä sitten. Kuten naissukupuolelle usein on ominaista, Iida ei ollut äijänsä veroinen mitä tulee toimiensa rivakkuuteen varsinkaan synninteon ja haaskauksen alalla. Siinä määrin loivaliikkeinen emäntä Iida näet oli, että hänen kuolemantekemisensäkin oli häneltä vienyt jo kolmatta vuosikymmentä kauemmin kuin saapasjalkaisena menehtyneeltä, reippaalta aviomieheltään.
Iidalle oli jäänyt torppansa pihaan puolilaho navetta, jossa eräs vanha kanttura — nimeltään Mansikki — oli niinikään tehnyt kuolemaa jo aivan liian pitkään. Viimein tuo nahkasäkiksi laihtunut kanttura ehtyi lopullisesti eräällä helmikuun nälkäviikolla (kuten Kainuun nälkämailla silloin tapana oli), ja Iidalle tuli huoli ja hätä tuon tyystin tuottamattomaksi käyneen eläinparan ylläpidon kanssa. Sen ruokkiminen olisi näet suuri riesa ja kustannus, heinätkin vähissä, eikä kanttura enää ollut otollisessa varsomisiässä, vaikka joku sonni sille ehkä olisi jostain löytynytkin.
Vaan kanttura oli lempeä eläin ja Iidalle sangen rakas. Sillä oli tapana tapittaa Iidaa surumielisillä, suurilla ja kosteilla silmillään ikään kuin syvähenkisiin filosofisiin fundeerauksiin vaipuneena, koko maailman viisaus kätkettynä syvälle lehmänsieluiseen sisimpäänsä. Vaan kukapa raskisi sellaista ihanaa, joskin sinänsä tyystin ehtynyttä olentoa laittaa pulttipyssyllä silmien väliin? Aviomies-vainaja olisi hyvinkin raskinut, mutta Iida ei.
Niinpä Iida kirjoitti sielun ja talouden hädässään kirjeen eräälle liikkeenjohdon konsultointipalveluja tarjoavalle yhtiölle, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta. Pian konsulttifirman edustaja ajoikin troikalla pihaan, pukeutuneena moitteettomaan mustaan “business suitiin” ja hopeanväriseen “voimasolmioon”, kuten liikkeenjohdon konsulteilla siihen maailman aikaan vielä oli tapana.
Liikkeenjohdon konsultti kierteli kantturan ympärillä aikansa ja silmäili arvioivasti elikkoparkaa joka kantilta. Hän otti myös sekuntikellon povitaskustaan, ja mittasi sillä pari lukemaa, jotka kirjoitti huolellisesti muistiin taulukkokirjaansa. Kanttura katsoi konsulttia takaisin suurilla kosteilla silmillään, joista surumielen lisäksi kuvastui jonkinasteista ihmetystä tätä ennennäkemätöntä, mustanpuhuvaa luontokappeletta kohtaan.
Konsultin tuomio oli tyly: Kanttura olisi tuottamattomana lopetettava heinien säästämiseksi ja tehostamiseksi. Valtakunnan Elintarvikelaki, Ylikansallinen Direktiivi ja Mansikin korkea ikä estäisivät myös elikon sitkistyneen lihan käyttämisen ravinnoksi. Vaikka kanttura olisikin saatu paragraafien puolesta suolatiinuun, niin eipä olisi Iidalle maistunut Mansikin viipaleet puoleksi pettuisen talvileivän päällä. Jokainen suupala olisi häneltä kurkkuun takertunut jo yksin Mansikin lempeiden silmien tähden.
Liikkeenjohdon konsultti oli kuitenkin periaatteen mies, ja hänen pirtansa suorastaan vaati voiton maksimointia näissäkin olosuhteissa. Konsultti teki pikaisen laskelman, ja totesi kantturan rahtaamisen Kiinaan olevan aivan liian kallista. Lihoiksi laitettuna kustannusta tulisi suolasta, ja elävänä Mansikki tuskin selviäisi muuttoa toiseen maanosaan. Toisaalta Kiinan halvemmat köyhät olisivat kantturan pistelleet mieluusti poskeensa: heillä ei ollut piinanaan Valtakunnan Elintarvikelakia, ei Ylikansallista Direktiiviä, eivätkä he koskaan olleet nähneet Mansikin lempeitä silmiä elävänä.
Niinpä konsultti suositteli Mansikin kohtaloksi pulttipyssyä ja viimeistä hautapaikkaa navetan taakse kaivettavaan kuoppaan. Jotain kuitenkin Mansikista löydettiin hyödynnettäväksi. Mansikin hyvä nimi voitaisiin sentään myydä kiinalaisille 30 hopearahan hinnalla. Osoittaa sitä korkeaa talousosaamisen tasoa, mikä liikkeenjohdon konsulteilla oli siihen maailman aikaan edellytyksenä, että näinkin onnettomassa tilanteessa päästiin rahallisesti kohtuulliseen lopputulemaan.
Maksettuaan konsulttipalkkion ja vähennettyään postimerkin hinnan Mansikki-brandista saamastaan myyntitulostaan Iidalle jäi vielä puoli hopearahaa. Tällä varalla Iida selvisi hengissä saman vuoden maaliskuun nälkäviikoille asti (kuten Kainuun nälkämailla silloin tapana oli), jolloin Iidankin elämänlähde viimein ehtyi.
Rovastin siunauksella Iida laitettiin lepäämään navetan taakse kaivettuun samaan hautaan, johon hänen kantturansa oli jo muutama viikko aikaisemmin laitettu talteen. Koska ei kahta hautaa tarvinnut routaiseen maahan kaivaa, säästyi kuolinpesältä valtiolle kokonaista puoli hopearahaa yksin liikkeenjohdon konsultin erinomaisuuden johdosta.