Blog

51. Siirryn nyt tarkastelemaan maanviljelyksen iloja, joista nautin uskomattoman paljon. Sitä iloa vanhuus ei lainkaan estä, ja se vaikuttaa minusta liittyvän läheisesti viisaan ihmisen elämään. Sellaisissa iloissa vallitsee näet sopimus luonnon kanssa; luonnon, joka ei koskaan kieltäydy luovuttamasta pyydettäessä omaansa eikä koskaan saamaansa palauta täysin ilman korkoa: palauttaa joskus pienemmällä, mutta useimmiten suuremmalla voitolla. Minua ei pelkästään viehätä maan hedelmät, vaan niinikään itse maan voima ja sen luonto. Kun maa kynnettynä ja pehmennettynä ottaa vastaan viljan siemenen, piilottaen sen ensin näkymättömiin, ja sitten lämmenneenä, kosteudellaan ja painollaan sen läpäisee, ja siten saa siemenestä näkyviin kukoistavan vihreyden, joka taimena juuriinsa nojaten tuottaa suoran, niveltyneen korren, joka tuppeensa sulkeutuneena pian ikään kuin kypsyy. Sieltä se paljastaa teräväkärkisten jyvien muodostaman tähkän, joka on sen puolustus pienempiä lintuja vastaan.

52. Mitä voisinkaan mainita viinin alkuperästä, istutuksesta ja kasvatuksesta? Jotta tuntisitte tämän vanhuuteni levon ja huvituksen, niin totean, että siitä ilosta en voi saada kyllikseni. Ohitan sen sisäisen voiman, joka on kaikessa maan tuottamassa — voiman, joka viikunan pienestä jyvästä tai viinirypäleen kivestä, tai jonkin muun hedelmän tai kasvin mitä vähäisimmästä siemenestä tuottaa niin suuria oksia ja runkoja. Eivätkö kaikenlaiset idut, pistokkaat, ja varren ja juurakoiden palaset tuota sellaista lopputulosta, joka ihmetyttää ja viehättää itse kutakin? Viinin luonto on köynnösmäinen ja mikäli sitä ei tueta, viini lankeaa maahan, josta se nousee ylös sormimaisine kärhöineen kietoutuen minkä tahansa löytämänsä ympärille. Monin kerroin harhaillen ja erehtyen kiemurtelevana, köynnöstä karsitaan veitsellä leikaten maanviljelijän taidoin, jotta sen haarat eivät villiintyisi ja kaikilta osin liiaksi levittäytyisi.

53. Niinpä kevään tullessa niistä haaroista, jotka köynnökseen jätettiin, ilmestyy nivelkohtiin mitä kutsutaan silmuiksi, joista lähtien tulevat näkyville rypäleet, jotka maan kosteudesta ja auringon lämmöstä kasvavat; aluksi hyvin kitkerinä maistettaessa, sitten kypsyneinä makeutuvat lehvästöön pukeutuneena, jotta eivät jäisi vaille sopivaa lämpöä, kuitenkin suojautuen auringon liialliselta poltteelta. Mikä voisi olla nautinnoltaan miellyttävämpää tai kauniimpaa katsella? Vaan ei pelkästään hyödyllisyys, kuten aiemmin sanoin, vaan myös itse viinin kasvattaminen ja luonto viehättävät minua. Kasvatustukien rivistöt ja niiden yläpäiden tuennat, versojen sidonta ja kasvien lisääminen, ja kuten sanoin, eräiden versojen leikkaaminen ja toisten jättäminen.

54. Mitä kertoisin vielä kastelusta, ojien kaivamisesta ja maan alituisesta muokkauksesta, jotka tekevät maan paljon hedelmällisemmäksi? Mitä puhuisin lannoittamisen hyödyllisyydestä? Näistä kerroin jo siinä kirjassa, jonka olen maatalousasioista kirjoittanut.

 

---

[Käännetty alkuperäisestä tekstistä http://www.thelatinlibrary.com/cicero/senectute.shtml]

Kuten olen ehkä joillekin kertonut, minä olen Suomen Kuvalehden tilaaja jo vuosien takaa. Poikkeuksena useimmista kuvalehden tilaajista minä harvoin luen tuoreita numeroita. Minä laitan sen sijaan Suomen Kuvalehdet pinoon pianon alle vanhenemaan niin kuin hyvän viinin.

Vanhetessaan Suomen Kuvalehtien maku ikään kuin syvenee ja liika hapokkuus tasaantuu kuten parhaimmilla punaviineillä. Jo muutaman vuoden kellarisäilytys tuo paljon parempaa perspektiiviä ajankohtaisiin asioihin, jotka mediasta tai somesta vastapoimittuna useimmille kansalaisille näyttäytyvät ehdottomana totuutena tai absoluuttisena valheena. Kansalaisten heikon muistin ansiosta he usein heräävät  uuteen yhteiskunnalliseen aamuun kuin uudestisyntyneinä: vailla sellaista monitahoisille näkemyksille altistavaa jatkuvuutta, jonka huolella vanhennetut Suomen Kuvalehdet heistä lukutaitoisimmille kenties antaisivat.

---

Tällä viikolla olen lukenut numeroa 19/2010, josta olen oppinut lukuisia uusia asioita globaalin finanssikriisin viimeisistä vaiheista, EU:n yhteisestä talouspolitiikasta, ja EKP:n aloittamista valtiolainojen ostoista (aiemmin tunnettu rahan painamisena, sittemmin QE:nä).

Ydinvoiman luopumisesta kirjoitetaan sanoin ja miekkarikuvituksin, joissa vaaditaan “uusiutuvista UUSI NOKIA”. Saman vuoden eräässä toisessa herkullisessa numerossa kerrottiin Nokian kännykkävaikeuksien jo olevan menossa parempaan suuntaan.

Espoon kaupunginteatterin tilaongelmista kirjoitetaan sivun verran, ja ehdotetaan suurisuuntaisesti uutta teatteritaloa rakennettavaksi jo kolmen vuoden päästä (2013) purettavan Revontulihallin tilalle. Katsokaapas kurillanne googlella mitä Revontulihallille kuuluu AD 2017.

Varsin hyvin aikaa on kestänyt Kustaa Hulkon kirjoitus “On se niin väärin!”, jossa hän ruotii euromaiden “holtittomia syntejä” ja sitä, kuinka “no bail out” -periaatteesta on siirrytty “pappa betalar” -periaatteeseen. Suosittelen.

Ylen entisen pääjohtajan Mikael Jugnerin nousujohteista uraa aloittavana SDP:n puoluesihteerinä arvioidaan pakinassa vitsikkääseen sävyyn. Arvoidaan myös Jugnerin headhunteeranneen Jutta Urpilaisen tilan käyvän puolueessa ahtaaksi nimenomaan Jugnerin ja Heinäluoman puristuksessa. Kuinkas sitten kävikään?

Jossain määrin ansiokas on Juha Jaakkolan artikkeli “Kriisi talttui rahalla” liittyen sekin Kreikan, Espanjan ja Portugalin rahoituskriisiin. Hän skisseeraa euron tulevaisuudelle kolme polkua, nimittäin 1) uusi uljas euro, 2) kuoppaista kulkua, ja 3) piru irti. Näistä lähinnä toteutuneelta vaikuttaa skenaario 2.

Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen Markus Lehtinen rohkenee esittää poikkipuolisen kommenttinsa siitä, ettei vuoden 2008 USA:sta alkanut pankkijärjestelmäkriisi vielä olisikaan ohi:

-Sydänkohtauksesta selvittiin hengissä, mutta huonot elämäntavat jatkuvat.

Vahvaa puhetta Lehtiseltä.

Matti Simula kirjoittaa artikkelissaan “Kohti liittovaltiota” asiantuntijoinaan prof. Tapio Raunio, Ville Itälä ja Reino Paasilinna. Yksikään heistä ei edes sivulauseessa sano aavistavansa muutosta Euroopan poliittisessa kentässä, vaan he pitävät liittovaltiojunan etenemistä todennäköisimpänä ja vähiten kauhistuttavana skenaariona. Artikkelista löytyy kuitenkin kaksi virkettä:

“Pahinta unionille on, että integraatio uhkaa menettää hyväksyttävyytensä tavallisten kadunkulkijoiden silmissä. Eli valtio-opillisin termein: EU ei ole pelkästään talouskriisissä vaan myös legitimiteettikriisissä”.

Näin rohkea päätelmä lienee toimittaja Simulan oma, koska sellaiseen professori saatikka demokratiassaan marinoitunut poliitikko tuskin ryhtyisi.

Energiayhtiö Fortum kertoo koko aukeaman mainoksella tuottavansa puolet sähköstään uusiutuvalla energialla — “ja huomenna vielä enemmän”. “Jo yli 90% sähköntuotannostamme EU:n alueella on hiilidioksidipäästötöntä.” Aaltovoimalla uhataan tuottaa jopa 10 % maailman sähkön tarpeesta “jos hyvin käy”. Yhtiö lupaa vieläpä arpoa soutuveneen kaikkien niiden kesken, jotka kertovat mielipiteensä uusiutuvasta energiasta linkissä fortum.fi/aaltovoima.

Ruotsin sisäpolitiikkaa käsittelevä Markku Hurmerannan artikkeli “Punavihreä blokki haastaa hallituksen” on suurenmoista luettavaa. Hurmeranta ennustaa Ruotsin vihreiden nousevalle tähdelle Maria Wetterstrandille suurenmoista suosiota ja menestystä verrattuna punavihreän blokin johtohahmoon, demareiden Mona Sahliniin. Mona Sahlin oli jo vuonna 2010 ehtinyt kiehua monissa sakeissakin liemissä, eikä täysin vailla omia ansioita. Wetterlund erosi Ville Niinistöstä vuonna 2012 ja on nykyään konsulenttifirma Milttonin (sic) palveluksessa vahvistamassa “pohjoismaista vastuullisuusosaamista”.

Samassa artikkelissa todetaan alaotsikolla “Provokaatio ei pure” näin:

“Maahanmuuttovastaisuudella ratsastaville Sverigedemokraateille (SD) kannatusmittaukset ovat olleet pettymyksiä yksi toisensa jälkeen. Uhoaminen pitkälti yli 10% kannatustavoitteesta on vaihtunut tasapainoilemiseen äänikynnyksen neljän prosentin rajan kanssa. […] Ruotsidemokraatit eivät ole onnistuneet nostamaan maahanmuuttokeskustelua samanlaiseksi puheenaiheeksi kuin miksi se näyttää Suomessa muodostuvan.”

Hurmerannan tekstin loppupuolella arvioidaan Ruotsin ehkä päätyvän “euroänkyräksi” brittien rinnalle.

Artikkelit Pentikin savipurkkitehtailusta, Helsingin kaupungintalon kipsivaakunan uusimisesta, sekä satraappimaalari Ilja Glazunovin kolmannesta tulemisesta ovat hämmästyttävän hyvin vastustaneet aikaa ja kaikenlaista korkkivian ilmenemistä. Turvallisia aiheita siis nämä. Ovat. Kirjoitella.

Erkki Toivanen -vainajan artikkeli “Me erilaiset eurooppalaiset” suhtautuu aiheeseensa hämmästyttävällä kulttuurien ja reaaliteettien ymmärryksellä.

– Emmekö vieläkään ole oppineet ymmärtämään eurooppalaisuuden pirstaleista perusolemusta? kirjoittaa Erkki Toivanen.

Toivanen jatkaa näin:

“Poliittiset ja taloudelliset kulttuurierot eivät näet katoa yhdentämällä, saatikka direktiivejä säätämällä. Luonnon, elinkeinojen, uskonnon ja historian muovaamat kulttuurit muuttuvat lopultakin vain vuosisatojen saatossa, mutta nopeimmin vapaan vuorovaikutuksen vallitessa.”

Erkki Toivasen artikkeli voitaisiin nyt painaa uudelleen muuttamatta siitä sanaakaan, ja se olisi arvioni mukaan edelleen ajankohtainen vuonna 2024. Toivanen kirjoittaa samassa numerossa myös yleisönosastokirjoituksen, jossa hän oikaisee toimittajan käsitystä Britannian parlamenttivaalien tavasta.

Tekniikan Akatemia -säätiön toimitusjohtaja Ainomaija Haarla vaatii sangen uhkuvassa puheenvuorossaan Suomelle tiede- ja teknologiaministeriötä. Hän uhkuu Millenium -teknologiapalkinnosta sekä Millenium Youth Camp -tiedeleiristä edistysuskoiseen tapaan, jossa teknologia korjaa kaikki aiheuttamansa yhteiskunnalliset ongelmat ja vieläpä ylikin.

– Teknologiat voivat yhä olla Suomelle tie parempaan kilpailukykyyn kiristyvässä globaalissa kilpailussa. Siihen tarvitaan vain priorisointia ja selkeää fokusta.

Ehkäpä tiede- ja teknologiaministeriö olisi ollut avuksi tämän uhkeuden saavuttamisessa?

Media-kolumnissa Jyrki Jantunen kirjoittaa (itse)sensuurista otsikolla “Ne tekevät sen itse”. Jantunen lausuu huomattavan vahvasti näin:

– SuomiTV ja Hesari näyttäytyvät yhtäkkiä samanlaisina medioina: molemmat haluavat holhota ja tasapäistää suomalaisia, samaan tapaan kuin nutturapäinen täti Kelan luukulla tai maallikkosaarnaaja kinkereillä. Vai antoivatko mediat periksi juuri tällaisille ihmisille? […] Helsingin sanomat ei ole uutisoinut sivuillaan, että se on sensuroinut omia verkkosivujaan.

No niin, antoivatko periksi? Miten on? Vai laitetaanko pienet someraivot pystyyn, laitetaanko?

Lehden loppupuolella Jukka Ukkolan pakina “Kissa räätälinä” kertoo lystikkään pikku tarinan pikkuisesta Pontikos-hiirestä, jolle tuli satunnainen tuloskukkaron tarve. Niinpä Pontikos lähti hakemaan apua lähistöllä asuvalta kissan rotjakkeelta, jota sanottiin euron räätäliksi — ei siksi, että se olisi ollut hyvä räätäli, vaan siksi, että se tunnettiin hyväsydämisenä ja halpana.

– Kalimera, naukaisi kissa. Värkkäilenpäs tuloskukkaron, vaikka tiukkaa voi tehdä. Tule ensi viikolla hakemaan, parakallo.

Monivaiheisen kasvutarinan lopuksi hiiri otti kissaa niskasta kiinni, pudotti sen tuloskukkarosta lopulta syntyneen valtavan moolokin pohjalle ja oli tosiaan kuulevinaan pitkän ajan perästä vaimean tussahduksen.

---

Jörn Donnerin sanoja lainatakseni “lukeminen kannattaa aina”. Tai no, eihän se oikeastaan kannata, Donner horisee omiaan, kuten jokainen lukemista yrittänyt oikein hyvin tietää.

Mutta Donnerin lainaus sopii tähän loppuun niin kuin nenä päähän, retorisista syistä.

Kävin lokakuisena päivänä kävelemässä Lohjanjärven rannalla Ojamon ja Vivamon ympäristössä. Puut olivat jo pudottaneet noin puolet lehdistään, ja taivaalta vihmoi vettä hiljakseltaan. Polut ja rantakivet olivat kuraisia ja liukkaita, mutta Haixin maastokengät tuntuivat pitävän hyvin sekä otteen maahan että jalat kuivina.

Vivamon alueella on jonkinlainen uskonnollinen, käsittääkseni tarkemmin kristillinen kurssikeskus. Siellä on lukuisia majoitustiloja sekä varsinaisen sanoman levittämiseen soveltuvia kokoontumistiloja. Rantaan päin tultaessa on noin hehtaarin verran laitumena olevaa entistä kartanon peltoa, jonka ympärillä menee aidattuja polkuja. Polkujen varsilla on kylttejä, joissa on lyhyitä kristillisen maailmankatsomuksen mukaisia elämänviisauksia ja liittyvää kuvitusta. Herramme on nähnyt viisaaksi antaa sammaleen kasvaa useimpien kylttiensä päälle.

Kävelin “Hiljaiselle niemelle” päin, jossa sijaitsee neljän keloutuneen puunrungon varaan rakennettu torni. Tornin kattona on rakennelma, joka jäljittelee valtavaa, keskeltä avattua raamattua. Katon alapuolelle on kirjoitettu jotain raamatunjakeita, mutta en laittanut niitä tarkemmin merkille. Menin istumaan tornin portaille sadetta pakoon, mutta en voinut kiivetä yläkerrokseen. Torni kun oli suljettu lukitulla portilla hieman korkeammalta.

Sateen lakattua astelin rantaa kohden, ja tulin punaisen parakkimaisen rakennuksen vierelle. Rakennuksen seinään oli naulattu suuri valkoinen taulu, jossa luki mustin kirjaimin “Naisten Sauna”. Kiertelin rakennusta ympäriinsä, ja havaitsin ettei saunassa ole lainkaan savupiippua. Kävin myös Naisten Saunan laiturilla ihan päässä asti. Vettä oli laiturin päässä noin polven syvyyteen, ja se oli syksyn jo näin pitkällä ollessa aivan kylmää ja kirkasta.

Erikoista rakentaa rantasauna tuollaiseen paikkaan ilman savupiippua. Ajattelin, että tämän täytyy olla jotain erikoista sen johdosta, että kysymyksessä on nimenomaan Naisten Sauna. Ehkäpä naiset eivät tarvitse tai edes halua savupiippua saunaansa, koska heidän saunansa on kenties parempi lämmittää sähköllä. Saunan takaseinässä olikin sähkötaulu, ja sinne tuli paksu kaapeli.

Vaan millainen kirkko ylipäätään lämmittää naistensa rantasaunan sähköllä eikä perinteisesti puilla? Kenties samanlainen kirkko, joka hädin tuskin sallii naisiaan papinvirkaan puhumattakaan sitä korkeammista tehtävistä kuten nykyään kardinaalin tai paavin hommista. Pitää, näet, muistaa vaieta seurakunnassa kuten Paavali sanoi. Liekö sellaisen sähkösaunallisen kirkon Jeesustakaan ripustettu puiselle ristille? Jeesuksen isä, puusepäksi mainittu, käyttikö hänkin Bilteman halpoja sähkötyökaluja askareissaan? Tekikö kenties liimapuupalkista tai muovista? Ja olisiko Golgatallekin ollut parasta vetää voimavirtaroikka? Sitä emme näin jälkeenpäin syntyneinä tiedä, ja siksi voimme vain arvailla.

Jatkoin kävelyäni rantatietä pitkin. Tien varrella oli erilaisia lautamajoja ja muita rakennelmia, joihin oli laitettu pylväitä, naamioverkkoa ja mitä vaihtelevampaa rakennusainesta. Aineksen lomassa oli jo aiemmin mainitsemiani sammaloituneita kylttejä kristillissävytteisine lauseineen ja kuvastoineen. Mikäli lisäksi muutama lehmän pääkallo olisi laitettu seipään nokkaan, paikkaa olisi voinut hyvinkin erehtyä luulemaan karibialaisten voodoo-menojen näyttämöksi.

Minulla on edelleen sellainen käsitys, että Karibialla ei ole sähkösaunoja, mutta saatan hyvinkin olla väärässä. Koko tähänastinen elämäni on ollut pelkkää valmistautumista muuttamaan mieleni tässä asiassa, mikäli näin on.

Ranta-alueen toisessa päässä oli toinen punaiseksi maalattu parakki, jonka seinässä olevassa kyltissä luki tällä kertaa “Miesten Sauna”. Katselin rakennusta tarkoin löytääkseni jälleen savupiipun. Koin lyhyen teologisen kriisin havaittuani, että edes Miesten Sauna ei tässä kirkossa lämpene puilla. Miesten laiturin päässä oli kuitenkin sen verran syvää vettä, että pohjaa ei juurikaan näkynyt. Syvissä ja sameissa vesissä likoaminen on ihmislajimme koiraille tyypillisempää kuin naaraille.

Saatuani uskonnollisen kokemukseni täyttymyksen lähdin kävelemään takaisin Ojamolle päin tarkoituksenani tutkiskella Lahokallion luontoalueen rantoja ja kallioita. Kävelin niityn läpi aidattua polkua, ja kaksi etäältä villisian näköistä ihmistä tuli kohti aidanreunaa minua päin. Kun pääsin lähemmäksi huomasin, etteivät he olleet villisikoja ensinkään vaan mustia lampaita. Menin keskustelemaan lampaiden kanssa hetkeksi, ja he työnsivät kuononsa aitaverkon läpi tehdäkseen kanssani lähempää tuttavuutta.

Huomattuaan, ettei minulla ollut ylimääräistä ruohoa heille annettavaksi, he luopuivat pian mielenkiinnostaan ja vetäytyivät aidan luota kauemmaksi. Noin puolen minuutin päästä he tulivat uudelleen aidan luokse hieromaan tuttavuutta ilmeisesti jo unohtaneena, ettei ruohoa ollut tarjolla edellisellä kerralla.

Tämä näytelmä toistui noin kymmenen kertaa, eikä ruohoa ollut yhdelläkään kertaa minulla annettavana. Päättelin havaintojeni perusteella, että lampaiden muisti ulottuu noin puolen minuutin verran menneisyyteen. Mikäs siinä, sellaisiahan ihmiset usein ovat. Puolikin minuuttia saattaa olla iäisyys, jos iäisyyteen on sopivalla tavalla valmistautunut.

Jätin mustat lampaat karsinaansa, ja etsin polun kohti Lahokallion alueen rajoja. Niemen ranta oli kivinen, mutta silti mukava kävellä. Rantavalleista saattoi päätellä Lohjanjärven alkuperäisen vedenpaisumuksen aikaisen korkeuden. Jäin katselemaan kohti järvenselkää, ja etäämpänä havaitsin Loch Nessin Hirviön ojentelevan siellä kaulaansa. “Kuinka hupsua”, ajattelin, “tämähän on Lohjanjärvi, eikä sellainen voi mitenkään olla täällä mahdollista.” Mitä luulen nähneeni järven selällä on pikemminkin täytynyt olla Loch Nessin Sorsa.

Kierrettyäni luontoalueen kävelin jo pois kohti asuntoaluetta. Vastaan minua tuli nuori mies, joka roikotti narun perässä kahta koiraa. Toinen koira oli harvinaisen pitkäjalkainen ihminen, ja se tuli tekemään tuttavuutta kanssani. Tuo pitkäjalkainen tapitti minua krapulaisen näköisillä silmillään hetken, ja lähti sitten poispäin noin viiden metrin pituisin askelein. Nuori mies ja hänen toinen koiransa seurasivat narun päässä. Tuon toisen koiran jalat olivat vuorostaan aivan poikkeuksellisen lyhyet, ja siksi se ihmisparka joutui kipittämään hurjasti pysyäkseen pitkäjalkaisen lajitoverinsa vauhdin perässä.

En osaa sanoa miksi Luoja on nähnyt viisaaksi yhden koiran taajuus-, toisen koiran amplitudimoduloinnin. Luulenpa, että tämän joudumme hyväksymään pelkkänä empiirisenä faktana.

Ajoin autolla Kauniaisten juna-asemalle, jossa on liityntäparkki. Käveltyäni parkilta asemalaiturille havaitsin junan olleen kaksi minuuttia etuajassa, ja jäin siitä jälkeen 10 metriä. Seuraava, vartin päästä tullut juna oli onneksi vastaavasti kaksi minuuttia myöhässä. Uusien standardien mukaan junat olivat siis ajoissa.

Yritin soittaa professorille Huawei-nimisellä kännykälläni myöhästymisen johdosta, joka totesi olevansa tänään kovin väsynyt. Kännykkä ei jaksanut soittaa, joten yritin kirjoittaa tekstiviestin. Kännykkä oli kuitenkin niin väsynyt, että se kuukahti yrittäessään lähettää viestiä.

Päätin ostaa automaatista junalipun odottaessani, mutta automaattia ei löytynyt mistään. Sitten muistin, että automaattia ei löytynyt viimeksikään Kauniaisten asemalta, kun sitä etsin. Syystä, että automaattia ei ole.

Luovuttuani junalipun toivosta katsoin sisään Kauniaisten tyhjillään olevan asemarakennuksen oven ikkunaruudusta. Asema näytti samalta kuin aina ennenkin: siitä on purettu lattiat, ja väliseinien alimmat hirret ovat painuneet. Asemaan on asennettu sisäikkunalaseiksi kaksikerroksinen lämpölasi.

Asemarakennuksen hirret vaikuttivat terveen näköisiltä, ja kaupunki saisi oivan lisärahan myymällä asema hirsineen siirrettäväksi jonnekin muualle. Ymmärsin kuitenkin, että asemaa ei voida myydä eikä siirtää, vaikka sille ei ole mitään käyttöä nykyiselläkään paikalla.

Meillä on Suomessa nykyään aika paljon asioita, joille ei enää nykyisellä paikalla ole mitään käyttöä. Ehkä ei koskaan ollutkaan. Mieleeni tuli Pekka Puska. Koko Suomi vaikuttaa nykyään jonkin sortin pekkapuskittuneelta jälkineuvostoliitolta, jossa palvomme tarpeettomia hirsisiä asemarakennuksia ikään kuin ne olisivat ikuisia totuuksia: Ikuisia, myönnän, mutta vääriä totuuksia, joista aika on jättänyt. Niille ei voi mitään mikään muu kuin tuhopolttaja tai kuolema.

Yritin hakea junasta vaunua, jossa olisi ilmoitettu lipunmyynnistä. En löytänyt. Löysin vain vaunun, jossa ei ilmoitettu lipun myymättömyydestä. Puolalaiset ovat saaneet kilpailijan: käänteinen suomalainen logiikka. Istuin penkille, ja lipunmyyntitäti kyseli lastenvaunuissa olevalta lapselta, olisiko hän siinä iässä, että tarvitsisi lipun. Annoin lipunmyyjätädille merkin, ja sanoin olevani jo siinä iässä, että tarvitsisin lipun. Lippu maksoi 5e 50c. Pudotin kolikot lattialle.

Junan kaiuttimista tuli tekopirteän nuoren miehen postmoderni ääni, joka sanoi kaikkien lippujen myynnin lakkaavan 19. kesäkuuta. Hän sanoi saman asian myös ruotsiksi ja englanniksi. Nuori mies ei sanonut, onko tarkoituksena laittaa kiskotkin rullalle 19. kesäkuuta.

Vielä 90-luvulla, jolloin junailin enemmän, Valtion Rautatiet antoivat kuulutuksensa mekaanisella äänensärkijällä, josta lähti räkäinen, kätkättävä ääni. Nykyään Valtion Rautatiet kutsuvat itseään nimellä “VR Group”, jossa kirjaimet VR ovat käsittääkseni lyhenne sanoista “Virtual Reality”.

Päästyäni Krunikkaan kävelin professorin työhuoneelle kolmanteen kerrokseen. Siellä oli pelkästään minulle aivan outoja nimiä ovissa, kaikki naisia. Yksi kolmannen kerroksen käytävistä oli aivan tyhjä. Tajusin, että professorin työhuone oli muutettu. Itseasiassa, koko puhetieteiden laitos oli muutettu, mutta rahat olivat loppuneet kesken kylttien vaihtamiseksi. Joku ystävällinen sielu oli tulostanut A4-liuskoille uudet laitoksen nimet ja kiinnittänyt teipillä laput saksittuna vanhojen nimikylttien päälle. Talossa tuntui asustavan “pedagoogeja” ja “opetuksenarviointiväkeä”.

Kävelin viereiseen taloon, ja kysyin vahtimestarilta professorin uutta työhuonetta. Vahtimestari osasi neuvoa punatiilitaloon, jolla joskus aikoinaan oli sijainnut einsteininaikuinen Fysiikan laitos. Samassa muistin, että siellähän professorin uusi työhuone olikin. Muistin myös, että olin etsinyt sitä edellisellä kerralla aivan samalla tavalla. Työhuoneesta on näköala lahden yli suoraan Kallion kirkolle. Muistin näköalankin heti kun pääsin paikalle.

On se ihmeellinen värkki tuo ihmisaivo. Se ryhtyy toimeen vasta siinä vaiheessa, kun siitä ei ole enää mitään apua.

Keskustelin professorin kanssa asioista, mistä nyt keski-ikäiset, urallaan pitkälle edenneet akateemiset miehet keskustelevat: Rahasta, dementiasta ja Wittgensteinista. Niin, ja myös rahasta keskustelimme: erityisesti sen puutteesta, joka on ikuinen keskustelun aihe. Se ei ainakaan unohdu.

Kerroin professorille minulta palaneen vuoden vaihteessa käämit yliopiston, hallituksen ja koko Suomen kanssa. Tunnustin ryhtyneeni sen johdosta luonteeni vastaisiin hirmutekoihin. Professori myönsi ymmärtävänsä asian.

Professori kertoi maailman näyttävän vanhenevalle ihmiselle kuin jos katselisi junasta ohikiitävää maisemaa: kiitävästä ratapenkasta ei enää saa selvää, mutta jossain kaukana horisontissa vielä puiden latvat siintävät terävinä. Minusta se oli aika osuvasti lausuttu.

Keskustelujen jälkeen lähdin kävelemään takaisin kohti rautatieasemaa kasvitieteellisen puutarhan vierestä. Rautatieaseman vieressä oli ulkomaalaisen oloisia nuoria miehiä, joista lähti jonkin verran ääntä. Heillä oli kaljatölkit käsissään. Ajattelin, eikö heilläkään ole mitään laskuja laskettavana lorvimisen sijaan. Sitten ymmärsin, etteivät he laskuja edes laske.

Kävelin junalaiturille suoraan yrittämättäkään ostaa junalippua automaatista. Vielä ei ole kesäkuun 19. päivä. En tiedä mitä tapahtuu sitten kun on. On vielä hieman toivoa, että kesäkuun 19. päivä ei koskaan tule.

Ajoin Kauniaisista kohti Lohjaa Vanhaa Turuntietä pitkin. Näin matkalla lampaita, hevosia ja puita, jotka olivat menneet pötkölleen tien varteen. Pian nekin jalostettaisiin kyljyksiksi, metvurstiksi ja wc-paperiksi.

Entistä jalompaan muotoon, näethän?

Eräs Suomessa toimiva opiskelija- ja henkilökuntaruokalaketju siirtyi jokin aika sitten nk. “yhden kaukalon malliin”, jonka mukaisesti kaikki annoksen ruokalajit tulee mättää kasaksi yhdelle lautaselle. Aikaisemmin lisukesalaattia varten oli varattu erillinen pikkulautanen. Kahviahan on ryystetty mukeista ilman aluslautasta jo herran ajat, mikä arvioni mukaan olisi ollut 50 vuotta sitten köyhässä Suomessa sivistymätön kauhistus.

Vaan kuinka yhden kaukalon malliin korkeakoulukampuksilla ylipäätään päädyttiin, ja mitä siitä johtuu ihmisten ja talouden hyvinvoinnin kannalta? Kyllä näin merkittävä aihe on vähintäänkin yhden sepustuksen arvoinen.

Ruokalan asiakkaille yhden kaukalon malli on jokseenkin epämiellyttävä. Kun lisukesalaatti tungetaan kaukalon yhteen nurkkaan ja varsinainen pääruoka toiseen nurkkaan, ongelmaksi tulee lämpimän ja viileän elementin sekoittuminen. Kaukaloon pökätty “sian aamiainen” ei ole enää oikein lämmintä ruokaa samalla kun myös salaattilisukkeen viileä raikkaus on menetetty. Kun ruokala vieläpä laimensi aiemmin terveellistä kasvisöljyä sisältänyttä, paksua salaattikastikettaankin lisäämällä vähintään puolet ylimääräistä vettä, niin mainittu salaattikastikeliru valahtaa sinne kaukalon pohjalle. Siinäpä kovaksi keitetty lisukeriisi mukavasti lötköttää alleensa laskeneen näköisenä, kulinaristisen kutsuvana ja nopeisiin opintoihin kannustavana. Henkilökunnan asema on vielä kurjempi, sillä he joutuvat kaukaloaan ammentamaan pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä eläkkeelle asti mikäli eivät mitään vaihtoehtoa kykene itselleen kehittämään.

Opiskelijaruokalan konseptiin kuuluu se, että KELA (siis valtio) maksaa opiskelijalounaasta tukea siten, että opiskelijalle jää vain reilun kahden euron summa maksettavaksi. Henkilökunta maksaa lounaasta “täyden hinnan” eli noin 5.50e, joka kieltämättä sellaisesta sian aamiaisesta on varsin suolainen hinta. Onneksi muuan yksityisyrittäjä on kampuksella ryhtynyt pitämään täysin opiskelija-alennuksetonta ruokalaa, josta reilun 8e hinnalla saa maukkaat ruokalajit kukin erillisille lautasilleen ja jopa kahvikupin alle tassin. Ei liene yllätys sekään, että mainittu “villi” ketjuihin kuulumaton ravintola sijaitsee kaukana toisessa rakennuksessa ja asiakasmääräänsä nähden aivan liian pienissä tiloissa.

Kuinka ruokalaketju selitti asiakkailleen yhden kaukalon malliin siirtymisen parhain päin? Esitetty argumentti nojasi kahteen pilariin: (i) yhden kaukalon mallin väitettyyn terveellisyyteen, ja (ii) ympäristönsuojelusyyhyn. Eihän noin hyviä syitä vastaan voi kukaan kunnon ihminen inttää, eihän?

Kun kaikki ruokalajit asetetaan kaukaloon erityisen kaavion osoittamissa määräsuhteissa, ravinto-opillinen koostumus on vallitsevien suositusten mukaan — luuloissamme — optimaalinen. Mitä tulee vallitseviin ravintosuosituksiin kaukaloluvusta riippumatta, tahtoisin saada huomauttaa, että varhaisessa teini-iässäni 1980-luvulla epäterveellisinä pidetyistä tuotteista epäterveellisiä on enää vain suola ja tupakka sekä (jossain määrin)
alkoholijuomat. Nykyään jopa kananmunat, eläinrasva ja voi ovat osoittautuneet “terveellisiksi” kun sitä vastoin 1980-luvulla transrasvoja kihisseet kasvismargariinit sekä hiilihydraatit ovat päinvastoin kääntyneet “epäterveellisiksi”. Punaviiniäkin olisi nykyään syytä pämpätä (jopa lääkärin nimenomaisesta ohjeesta) ettei vaan tulisi aivoon saatikka pumppuun työtehoa alentavaa veritulppaa. Tuorevihannekset olivat 1980-luvulla terveellisiä ja niin ovat vielä nykyäänkin, mutta juuri niiden ylenmääräistä kulutusta ruokalaketju on päätynyt suitsimaan kasvavalta opiskelijanuorisolta riistämällä heiltä lisukesalaattilautaset ja kasviöljypohjaisen salaatinkastikkeen nautinnon.

Luovuttaessa lisukesalaattilautasesta tuhansien järvien maassamme säästyy tiskausvettä, jolloin vastaavasti Saharan beduiineille jää enemmän juotavaa kuiviin oloihin. Vastaavasti viemärilaitos tuskailee alentuneen vedenkulutuksen johdosta jo senkin takia, että varsinaisen biotuotteen eteneminen putkistoissa jää liian vähäisen virtaaman takia heikoksi. Samaan aikaan kaupungin vesilaitos lisää piiloveroa vesikuution hintaan, kannustaen selkeästi yhden kaukalon malliin. Lisukesalaattilautasten tiskaajatkin jäivät työttömäksi, ja me kaikki jäljelle jääneet saamme luvan kustantaa heidän ylläpitonsa — mutta nyt ilman mitään vastiketta. Ryhtyisimmekö seuraavaksi pesemään toistemme paitoja palvelusektorin elvyttämiseksi?

Yhden kaukalon malliin siirtynyt ruokala säästää kyllä tiskaajan palkan ja vesimaksuissa, mikä olkoon osoituksena osaoptimoinnin suurenmoisesta voitosta. Sitä minä en voi mitenkään kieltää, koska se on aivan ilmeinen aritmeettinen fakta. Opiskelijalounastuen johdosta KELA asettaa opiskelija-aterian valmistuskustannuksille ylärajan, joten salaattilautasen ylimääräistä kustannusta ei voida siirtää hintoihin. Toisaalta korkeakoulun kiinteistöyhtiö korottaa ruokalan tilavuokraa pystyäkseen kustantamaan johtajilleen ekologisiksi väitetyt, kalliit työsuhdesähköautot usean prosentin vuotuisilla reaalituottotavoitteillaan. Näin ajateltuna yhden kaukalon malli ei pelkästään näyttäydy suositeltavana vaan nykymaailmassa jopa välttämättömänä uudistuksena.

Vähäisillä tarinointiedellytyksillä varustettu ruokalaketju ei tietenkään itse ole tällaista kaksihaaraista, nerokasta asiakasviestintää kyennyt kehittämään. Sitä varten he ovat palkanneet viherpesuun ja poliittiseen korrektiuteen syvällisesti perehtyneen PR-toimiston, jolla on vaadittavaa kyvykkyyttä asiakkaan toivoman vaihtoehtoisen todellisuuskuvan hahmottelemiseksi. Ikävä kyllä, PR-toimistonkin haasteena on se, että normaalin ihmisen kromosomeilla ei yhden kaukalon mallin rationaliseerauksen vaatimaa puutaheinää pysty mitenkään horisemaan. Niinpä toimiston kellarissa asuu Karibialta tätä tarkoitusta varten maahantuotu voodoo-pappi, joka tiristää keitetystä lampaanpäästä aineistoa ja iskulauseita juuri tällaisiin disinformaatiokampanjoihin. PR-toimiston kaupallisessa viestinnässä tätä toimintaa kutsutaan “sisällöntuotannoksi”, ja siitä joudutaan laskuttamaan korkeita summia jo yksin voodoo-tarkoitukseen sopivien pakastamattomien ja suolaamattomien lampaanpäiden vaikean saatavuuden vuoksi.

Yhden kaukalon politiikalla sivistetään kansakunnallemme sellaiset tulevaisuuden insinöörit ja suuret johtajat, jotka tulevat ulkomaille joutuessaan suuresti hämmästymään paikallisten alkuasukkaiden tapoja. Ajatelkaapa vaikka suomalaista rehtiä perusinsinööriä, joka koko päivän organisaatiokaavioitaan fransmannille esiteltyään joutuu illallisseurueessa ruokaravintolaan. Kuinka eksyksissä perusinsinööriparka onkaan, kun hovimestari kantaa tutun yhden kaukalon mallin sijasta hänen eteensä puolikymmentä erilaista lautasta, kippoa ja kuppia, vieläpä tarkoin määrätyssä järjestyksessä?

Osin odotuksieni vastaisesti olen jokin aika sitten saanut hieman palautetta tässä blogissa olleista enemmän ja vähemmän asiapitoisista esseistäni ja pakinoistani. Palautteen mukaan kirjoitelmani osoittavat minun olevan erään tyypin “anti-esasaarinen“.

Tällainen palaute lämmittää nöyrän kirjoittajan mieltä kovasti, koska olen selvästi onnistunut jossain. En muista, että äitinikään olisi minua koskaan noin kauniisti kehunut saavutuksistani.

Valtion Rautatiet (VR, eli “menevien miesten” kielellä “VR Group”) tiedotti vastikään 100 miljoonan euron dieselveturihankinta-aikeistaan, josta Yle teki topakan uutisensa 16. päivä maaliskuuta kuluvaa vuotta.  Nyky-Ylelle tyypilliseen tapaan ympäripyöreästä uutisesta ei näet saa selvyyttä siitä, mitä veturityyppejä ollaan hylkäämässä. Nuorimmatkin dieselhydrauliset DV12-sarjan veturit lähestyvät jo 40 vuoden ikää, ja niitä on käytössä pitkälti toistasataa. Vanhimmat Dr16-dieselsähköveturit ovat nekin jo yli 30-vuotiaita, ja  niiden suhteen jouduttaneen lähivuosina tekemään myös kalliita ratkaisuja.

Uutisen perusteella “VR Group” aikoo päättää uusien vetureiden hankinnasta (tai entisten peruskorjauksesta) vuoden 2018 kesään mennessä. Suomessa ei ole ollut dieselsähköveturimallia tuotannossa pitkään aikaan, joten todennäköistä on, että hankinta suunnitellaan tehtäväksi ulkomailta.

“VR Groupin” liikennejohtaja Petri Auno lausuu aikeistaan näin:

“Investointi uusiin vetureihin näyttää kannattavammalta kuin järeä peruskorjaus.”

Fraasi, jota johtaja Auno käyttää, kuuluu siis (Yle:n siteerauskykyyn luottaen) “näyttää kannattavammalta“. Näyttää kannattavammalta kenen kannalta? “VR Group” -nimisen osakeyhtiön sisäisten laskelmien kannalta? Vaiko Suomen valtion kannalta? Suomalaisessa teollisuudessa työskentelevien (tai sieltä työttömäksi jääneiden) työntekijöiden kannalta? Entäpä Suomen vaihtotaseen kannalta?

Sekaantumatta sen enempää johtaja Aunon lausuman avainsanan “kannattavammalta” semantiikan hienorakenteen tutkimukseen muistuttaisin, että “VR Group” on ainakin toistaiseksi Suomen valtion kokonaan omistama osakeyhtiö. Olisi olosuhteisiin nähden toivottavaa, että Suomen valtiossa vasen käsi tietäisi mitä oikea tekee. Jos valtion kokonaan omistama yhtiö osaoptimoi omia taseitaan valtion ja sen kansalaisten etuja vastaan, niin sellainen valtio itsekin on pian pelkkä raunio.

Mitä laitteita diesel(sähkö)vetureissa on, ja onko Suomessa nykyään näiden laitteiden peruskorjaukseen vaadittavaa osaamista ja resursseja? “VR Groupilla” on itsellään veturihuoltoihin keskittynyt konepaja Hyvinkäällä. Lisäksi Suomessa on lukuisia telakoille alihankintoja tekeviä konepajoja, joilla on edellytyksiä ja kiinnostusta tarjota eri komponenttien uudelleenkoneistamista. Suomalainen dieselkoneosaaminen on Wärtsilä Oy:n johdosta ehdotonta maailman huippua. Strömberg Oy:n perillinen ABB Oy tekee sähkökäyttöjä ja niiden ohjauselektroniikkaa, ja he ovat toimittaneet komponentteja vetureihin aikaisemminkin. Vastaavia kunnostusprojekteja on tehty Ruotsissa, joissa vanhoja kaksitahtidieseleitä on vaihdettu nelitahtisiksi ympäristösyihin vedoten (esimerkiksi ruotsalaisen veturityypin T44 huomattava uudelleenrakennusprojekti).

Kyllä suomalaisella konepaja- ja sähköteknillisellä teollisuudella on hyvinkin riittävät edellytykset uudistaa dieselveturikanta. Mitä edellytyksistä ehkä nyt uupuukin, ne voidaan hankkia. Vetureiden korjaaminen ei ole rakettitiedettä. Tätähän varten me (käsittääkseni) vielä koulutamme insinöörejä korkeakouluissamme sen sijaan, että he käyttäisivät kaiken aikansa rakettitieteelliseen viisasteluun mielikuvituksellisilla Hyperloop One -liiketoimintamalleillaan.

Että laitettaisiin ihmisiä sisältävä sukkula satojen kilometrien tyhjöputkessa menemään toista tuhatta kilometriä tunnissa — vaan edellytykset eivät riitä muutaman kymmenen, ehkä sadan dieselmoottorin laakerointiin, poraamiseen ja sähkömoottorin käämimiseen? Miten tällainen sinisilmäisen höperöyden ja kyvyttömyyden yhdistelmä voi mahtua yhden kansakunnan sisään, jopa samanaikaisesti?

Dieselhydraulisten vetureiden korvaamiseksi  olisi myös  harkittava käytettyjen vetureiden ostamista ulkomailta täällä kunnostettavaksi uushankinnan sijasta.  Köyhän tulee tehdä sitä, mitä muut eivät halua tai osaa. Suomen epästandardista raideleveydestä johtuva lisäkustannus lienee olematon.  Tässä kaupassa olisi sekin etu, että vanhasta veturityypistä olisi paljon kokemuksia. Tällä kertaa ei ehkä langettaisi “hyppyheikkiin” tai päädyttäisi “Pendolino-ostoksille”, joista ensimmäinen jouduttiin toivottomana hylkäämään jo vaatimattoman 20 vuoden käyttöiän jälkeen. Valtion Rautateiden ulkomailta tehtyjen veturiostosten historia ei ole vakuuttava.

On sinälläään ymmärrettävää, että yksityisessä omistuksessa olevan yhtiön johtajan ainoa kyky saattaa hyvinkin olla kulujen ulkoistaminen jopa maan rajojen ulkopuolelle. Yhtiön taseessa se voi hyvinkin näyttää kannattavalta osaoptimointiharjoitukselta. Mikäli taasen valtion kokonaan omistamalla osakeyhtiöllä on näin menevä johtaja, niin häntä tulisi asianosaisen ministerin viivyttelemättä “omistajaohjata”. Omistajaohjauksessa viime aikoina erityisen kunnostautuneita ministereitä ovat Hautala (Arctia Shippingin Greenpeace-afääri vuonna 2013) sekä Berner (Finavia-vyyhti vuonna 2015). Nyt omistajaohjauksesta ei näy jälkeäkään, vaikka tällä kertaa olisi selkeitä edellytyksiä saada valtiolle jopa eri etumerkkiä edustava lopputulema mainitsemiini aiempiin omistajaohjauksiin verrattuna.

Ministeri Berner kuitenkin antoi omistajaohjausta vuoden 2016 alussa laittamalla stopin “VR Groupin” aikeille hävittää vanhaa vaunukalustoa. Epäiltiin, että yhtiö näin varautuisi tulevaan kilpailuun huolehtimalla, ettei kalustoa olisi kilpailijoille saatavissa. Juuri tällaiset seikat lisäävät epäluuloja yhtiön muihinkin hankkeisiin.

Ikävä kyllä, luonteeni on siinä määrin pahanlaatuinen, että omistajaohjauksesta vastaavan ministerin housuissa minulle olisi hyvinkin saattanut käydä näin: ensin tulisi varttitunti ministerin arvolle täysin sopimatonta mylvintää ja sitten pukkaisi lopputilejä. Hetken rauhoituttuani ryhtyisin selvittämään koko rautatielaitokselle sellaisia uusia johtajia, joilla kansallinen ja kansantalouden etu näyttäytyisi entistä selkeämpänä.

Oikein tai väärin — en tiedä — mutta minun isänmaani, näin brittejä lainatakseni.

Kovin hämmästyneitä lienevät ne pienet vihreät miehet, jotka lentävistä lautasistaan kiikaroivat suomalaisen yhteiskunnan edesottamuksia.

Voisi ajatella ufomiesten erityisesti ihmettelevän taajamaliikenteen kehitystä maassamme viimeisen puolen vuosisadan aikana. Suurin uhrauksin kuoppaiset, roudan loveamat tiet ensin silattiin asvaltille ja autojen ripustukset viritettiin huippuunsa monin insinööritieteellisin uroteoin. Sen johdosta mummot, papat ja lapsukaiset alkoivat kuitenkin heittäytyä aikaisempaa nopeammin viuhahtelevien autojen eteen heille sangen ikävin seurauksin. Oliko kenties joku räyhähenki mennyt valkoisten koristeraitojen kohdalla kiesejään kiihdyttelevien ihmispirujen luonteeseen — sitä emme tiedä. Mummojen pelastukseksi keksittiin ensinäkemältä täysin idioottimaisilta vaikuttavat hidastetöyssyt.

Mitään hidastetöyssyjä ei olisi tietenkään tarvittu hurjapäitä hillitsemään, mikäli ajoneuvojen ja väylien olisi annettu jäädä ajo-ominaisuuksiltaan 50-luvun tasolle. Johtuisiko kenties ihmislajin luonteen ja järjen heikkoudesta kaikki se näennäisesti ylimääräinen vaiva ja uhraus, kun ensiksi kalliilla rahalla tasaiseksi vedettyyn tiehen tulee vieläpä korkein lisäkustannuksin kehittää keinotekoisia muhkuja ja chikaaneja saavutetun ajoedellytyksen heikentämiseksi? Kas, kun valistus ja kurinpalautukset eivät toimineet. Ikäänkuin silatut tiet ja moitteettomasti jousitetut autot olisivatkin olleet todelliseen ihmisluontoon yhdistettynä — jälkiviisaasti, mutta laajemmin nähtynä — huono idea.

Suuren ihmetyksen vallassa lienevät siis nuo pienet vihreät miehet jostain kiertoradalta maailmanmenoa kiikaroidessaan. “Eivät liene kaikilta osin järkiolentoja nämä Maa-planeetan asukit”, ufomiehet varmaankin arvelevat. Mitään muuta selitystä ihmiskunnan soutu-huopausliikkeelle he eivät liene keksineet.

Pienten vihreiden miesten hämmästys olisi ehkä sitäkin suurempaa, jos he kykenisivät seuraamaan hidastetöyssyjen ohella Suomen talouselämän sisäisiä tapahtumia. Ne eivät valitettavasti  näy kiertoradalle asti ainakaan tavanomaisella kiikarilla.

---

Vanhoina hyvinä aikoina — noin vuosisata sitten — torpparit vuoleskelivat tylsillä puukoillaan ja kehnoilla taltoillaan erilaisia tarvekaluja, joiden avulla kansakunta pysyi jos pysyi auttavasti leivänsyrjässä kiinni. Ongelmana oli kuitenkin kaikenlaisten teknillisten edellytysten kehnous, jonka takia voimansa edes äärimmilleen virittäneenä kansakunnan edellytykset eivät riittäneet kaiken tarpeellisen apuneuvon ja materiaalin tuotantoon. Nälkä, vilu ja keuhkotauti olivat tuttuja vieraita tuolle historian alkuhämärässä, Volgan mutkassa väärään suuntaan kääntyneelle kansalle, joka sen virheensä johdosta päätyi säälittävää elinkeinoaan harjoittamaan tänne varsin vilpoisaan ilmanalaan.

Siihen kai se olisi jäänytkin, ellei olisi tullut insinöörejä. Insinöörit näet kehittivät sellaiset pelit ja vempaimet, ja kaivoivat maankuoresta niihin tarveaineet, että jokatalvinen nilan kaivuu tylsällä puukolla jänkämännystä jäi muutamassa vuosikymmenessä pelkäksi entisaikojen muistoksi. Pian jo höyryllä käyvät hevoset puksuttivat kiskoillaan pöllejä tikkusoppatehtaalle, tullakseen itse pian korvatuiksi ensin öljy- ja sitten sähkövetoisilla juhdilla. Kehityksen vauhti kiihtyi yhä villimmäksi, ja muutama hävitty sotakin oli sillä tiellä vain pieni hidaste, etten sanoisi yllyke. Niin tapahtui, että nälkä ja riisitauti eivät enää olleet edes mökin lapsukaisten suurimpana uhkana. Suomen tulevaisuus näyttäytyi sekä kansalle että kapitalistille ainakin ajoittain myönteisessä valossa, jopa yhteisenä intressinä.

Vaan insinööri on sellainen ihmislaji, ettei heitä noin vain pysäytetä. Varsinaisen innovaatiokiihkon vallassa insinöörijoukkio ryhtyi kehittelemään kaikenlaisia keinokäsiä, -jalkoja ja -aivojakin sellaisella menestyksellä, että monikin mökin akka ja ukko tulivat vallan tarpeettomiksi kapitalistin suuruudenhullujen voittosuunnitelmien kannalta nähtynä. Näet kapitalistille nuo keinokädet — robotit — hyvin sopivat, koska ne olivat työläisiin verrattuna vähempään tyytyväisiä. Tilkka voiteluöljyä ja silaus vaseliinia hammasrattaan nokkaan, siinä kaikki.  Aluksi palkkaa saavia työläisiä oli kuitenkin vielä sen verran jäljellä, että kapitalistin tuottamille kilkkeille oli ostajia löydettävissä mainonnan ja agitaation keinoin.

Suomessa kehitys kehittyi kehittymistään, ja yhä useampi mökin akka ja ukko huomasi olevansa kapitalistin kannalta jännästi kyvytön tekemään kannattavaa työtä. Robotitkaan eivät kaikkiin tehtäviin kyenneet, mutta rajojen avautuminen tavara- ja pääomaliikkeille teki mahdolliseksi suomalaisten köyhien työläisten korvaamisen heitä olennaisesti halvemmilla ulkomaalaisilla köyhillä. Nämä halvemmat köyhät olivat paljon vähemmän vaativia, ja he lisäksi asuivat ilmanalassa, jossa eloon jäämisen kannalta riittävä ruoka ja lämpö oli helpommin saatavilla. Ylimääräisiä, kannattamattomia ihmisiä alkoikin kertyä kansakunnan ylläpidettäväksi jopa siinä määrin, että useat tärkeinä pidetyt tilit joutuivat pahasti pysyvään epätasapainoon. Suomen valtio ei kyennyt tasaamaan tilejään edes aikaisempaa isompinumeroista rahaa painamalla, koska valtio oli jo aikaisemmin joutunut eroon omasta rahapolitiikastaan erinäisten sattumien lopputuloksena. Valtion kamreereille jäivät käyttöön pelkät sisäisen finanssipolitiikan vaatimattomat keinot. Sellaisia rokotuksia ei uskallettu enää kohdistaa muihin kuin jo valmiiksi perinpohjin rokotettuihin, usein itsekin ylimääräisiksi joutuneisiin mökin emäntiin ja isäntiin. Valtiolaivan ohjaus oli kuin lähes ehtynyttä lehmää lypsäisi, ja sillä maidolla yrittäisi ruokkia saman lehmän ja vieläpä sen nääntyneet vasikatkin.

Jos jätämme varsinaiset tilikirjat käsittelemättä, niin satavuotiaan Suomen tilanne näyttää osapuilleen tällaiselta.

---

Kuinka tässä näin kävi, ja mikä on pitkän aikavälin ennuste? Puhutaanpa hieman politiikkaa vuoden 2117 Suomen dystooppisesta perspektiivistä taaksepäin katsoen.

Niin kauan kuin mökin akka ja ukko olivat kapitalistille välttämättömiä (joskaan eivät korvaamattomia), heidän palkkansa ja ylläpitonsa tulivat huolehdituksi yksityisen sektorin puolella. Julkinen talous pysyi pienenä ja balanssissa, huoltosuhde hyvänä, ja tuotantorakenne itsessään puolusti mökin akan ja ukon etua työmarkkinoilla. Ihmiset ymmärsivät myös kuolla ajoissa, ja usein saappaat jalassa. Siinä sivussa keksittiin hyvinvointivaltio ja sosiaalidemokratia, joita aikanaan pidettiin varsin kelpo ajatuksina ihmiselon kurjuutta lievittämään. Melkeinpä joka vuosi kokonaistuotanto kasvoi reaalisesti, ja inflaatio leikkasi tileillään laiskasti makaavia rahoja sekä lainoja. Tämä onnen ja idyllin aikakausi tyssäsi lopullisesti vuoden 1990 lamaan.

Vaan kun insinöörikunta kehitti kapitalistille entistäkin paremmat työkalut ja työvoiman korvikkeet, niin kustannustietoinen kapitalisti toki ryhtyi niitä käyttämään. Tarpeettomaksi jäänyt työvoima siirtyi muille tuotannon alueille ja jopa vientiteollisuuteen, jota aluksi tosiaankin syntyi samaisten insinöörien pulppuavan luovuuden lähteen ansiosta. Yleisessä kehitysuskossa ajateltiin, että “me tienataan tällä” ja että kansakuntana ollaan kansainvälisesti “oikealla puolella oikeutta”.

Ikävä kyllä, uusia työpaikkoja kehittävä luovuus kuitenkin alkoi vuosi vuodelta jäädä yhä enemmän jälkeen työmarkkinoilta vapautuneiden työntekijöiden määrästä. Eräät aiemmin takapajuisina pidetyt valtiot paransivat suoritustaan kilpailluilla ulkomaanmarkkinoilla. Suomessa pääsi kaatumaan muutama sellainenkin yhtiö, joka oikeastaan olisi ollut liian iso kaatumaan: vaan kaatuipa kuitenkin ja komeasti kaatuikin. Lisääntyneiden ylimääräisten ihmisten ylläpito sosialisoitiin. Vähä vähältä ansiotyön syrjässä vielä roikkuva, alituisesti vähenevä kansanosa alkoi pitää tuotannon kannalta ylimääräisiä kansalaisia pelkkänä taloudellisena rasitteena. Esitettiin uhkauksia jopa kytkimen nostamisesta, ja muutamat sen uhkauksensa toteuttivatkin. Suomen kansalaisuuden idea alkoi käydä kehnoksi ja kulahtaneeksi.

Vaikka tuotantomahdollisuudet olivat vielä siirtymäaikana suuremmat kuin koskaan aikaisemmin, ensin kokonaiskysyntä ja hieman myöhemmin kokonaistuotantokin alkoivat laskea. Talouskasvua vastustavia näkemyksiä ei enää useinkaan esitetty edes asiaan vahvimmin vihkiytyneiltä tahoilta, koska kaikkiin näihin rukouksiin oli jo saatu kertakaikkisen myönteinen vastaus. Syntyi pitkittynyt lamakierre, jota pätkivät nousukausipyrähdykset eivät koskaan enää kestäneet riittävän kauan, jotta valtio olisi kyennyt edelliset lamavelkansa täysimääräisenä maksamaan pois. Keynesin opit kävivät siksi kelvottomiksi.

Aluksi kaikenlaisiin velkanumeroihin kertyvä kasvu aiheutti hermostumista jopa valtion ylimmän johdon piirissä. Alun säästöpakkoliikkeiden jälkeen pian havaittiin numeroja maailmassa riittävän rajattomasti — siitä pitivät matemaatikot huolen vaatimatonta korvausta vastaan. Palkka- ja pääomatulot kasautuivat yhä pienemmälle kansanosalle muiden jäädessä ilman. Jopa jonkinlaisia kouluja käyneen keskiluokankin osana yhä useammin alkoi olla köpöttely kerjuuluukun ja ylikansallisen maatalousylituotannon toistaiseksi mahdollistaman leipäjonon välillä. Valitettavasti luukun ja taikaseinän materiaaliset antimet olivat vuosi vuodelta yksipuolisempia ja niukempia. Sen sijaan kultaunssin hinnassa oli jo niin monta nollaa perässä, että sitä ryhdyttiin esittämään vallan potenssimuodossa.

Alamäen korjaamiseksi insinöörien etevyyskään ei kyennyt mitään innovatiivista ratkaisua esittämään. Toki esitettiin eräitä riskipitoisiksi arveltuja kansallisia hankkeita energiantuotannon ja teollisuustuotannon palauttamiseksi, mutta uupui poliittista päämäärätietoisuutta, pääomia ja lopulta kykyjäkin niiden toteuttamiseen. Aiemmin varsin yksimielinen kansakunta jakautui, ja valtio tuli sisäisesti heikoksi. Ennen pitkää alle nelimiljoonaiseksi nätkistynyt, vanheneva kansakunta ajautui erään itsekkäämmän suurvallan vasalliksi vähäisen, voimattoman rajakahakoinnin saattelemana.

---

Tyytyväisenä myhäillevä Marxin haamu liikkui maan yllä, joka oli autio ja  aivan tyhmä. Tuo haamu oli viimein, yli vuosisataisen ylimääräisen odotuksensa jälkeen, saanut näkemyksilleen oikeutta lähestulkoon pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

Vaan mikäpä olisi Suomelle sopiva “hidastetöyssyksi”, jolla teknologisen ja kansainvälisen kehityksen seuraukset saataisiin hillittyä —  jos ei muuten, niin edes Marxin haamun kiusaksi?