Author: Jarmo Malinen

Eilen aamulla kahdeksan aikoihin, matkustettuani Otaniemestä Siltavuorenpenkereelle projektiseminaariin bussi 102:lla ja metrolla (syy: mahdoton pysäköinti Kruunuhaassa), tulin ajatelleeksi tulevan Länsimetron haitallista vaikutusta. Nythän odotuksineen ja lyhyine kävelymatkoineen kului aika tarkalleen tunti, ja linja-autossa oli tunnelmaa.

Kilpailulle perustuvan meritoitumisjärjestelmän yksi perversseimpiä rappiotiloja on se,  että ensimmäisen palkinnon tavoittelun sijasta kaikki alkavat varmistella pistesijoille pääsyä. Pistesijoille pääsy ei, ikävä kyllä, yleensä ole lainkaan yhdenmukaista niiden etujen kanssa, joita kilpailuttamisella — jonka hinnasta viis — alunperin yritettiin saavuttaa. Strategian valinta on kuitenkin luonnollinen riskille aversiivisen osanottajakunnan kannalta, sillä ensimmäisen palkinnon suurella todennäköisyydellä mennessä ohi vaihtoehtona ei useinkaan ole pistesijoille putoaminen vaan täydellinen kilpailusta diskvalifioituminen.

Mutta vielä hullunkurisempaa seuraa. Kilpailutussysteemi ei nimittäin voi jättää jakamatta enimmäistä ja toista palkintoa, vaan se puskee eteenpäin kuten väärille raiteille joutunut tavarajuna. Palkintosijat myönnetäänkin  niille, jotka ovat onnistuneet erityisin keinoin ja usein ilman varsinaisia meriittejä suoraan inkrementoimaan tehokkaimmin sitä indeksiä, millä kilpailijoiden menestystä mitataan.  “Sitä saa mitä mittaa”, kuten eräs varsin fiksu mies on minua kerran valistanut. Indeksiä, jonka varsinainen tarkoitus oli olla vain indikaattori, aletaan palvelemaan kuin jotain tosiolevaista. Kilpailutetut yksilöt alkavat näyttäytyä rationaalisina toimijoina, mutta eri tavalla kuin alunperin oli aiottu.

Niinpä kilpailutussysteemi ajautuu helposti tuottamaan kvasi-meritoitumista, joka pian alkaa näyttäytyä muutamille osanottajista varsinaiselta, oikealta meritoitumiselta. Inhimillinen toiminta muuttuu absurdiksi, ja se rohkaisee narsistiseen toimintamalliin ja itsepetokseen sekä aiheuttaa koko yhteisön sopeutumiskyvyn katoamisen.

Neuvostoliitto kutsuu rappeutuneeseen kilpailujärjestelmään ajautuneita instituutioita, jotka tällä tavoin ovat joutuneet mahdollisimman kauas markkinataloutta karakterisoivasta rehellisestä luovasta tuhosta.

 

Olettakaamme huvin vuoksi, että eräänä päivänä noutaisin kuorma-autolavallisen metalliromua Tattarisuolta ja käyttäisin kolmen kuukauden virkavapauteni hitsaamiseen, putken taivuttamiseen ja muunlaiseen metallityöhön. Valmistuttuani ajaisin Miina Äkkijyrkkä -tyylisen installaationi Senaatintorille suden hetkellä. Saman aamun Hesarista ja HBL:stä olisin ostanut puolen sivun mainostilan, jossa ilmoittaisin hydrofonisen polaari-kapillaariekstirpaattorin nyt valmistuneen. Laite tuottaisi lupaukseni mukaan rajattomasti ilmaista energiaa, eikä se aiheuttaisi minkäänlaista saastetta saatikka hukkalämpöä.

Jo ennen lounasaikaa bussilasteittain lehdistön edustajia saapuisi Senaatintorille innovaatiotani ihmettelemään. Monet vähävaraisemmat bloginpitäjät ilmaantuisivat sekalaisin kimppakyydein tai maastopyörillä ajaen. Niinikään Arkadianmäeltä tulisi satapäinen edustajajoukko tunnustelemaan pulssia kehityksen hermolta, ihan varmuuden välttämiseksi. Valtioneuvoston jäsenillä olisi vain lyhyt kävelymatka tuon ihmelaitteen äärelle, mutta ministerit ajattaisivat sen silti mustilla autoillaan.

Silmäätekevien jo nähtyä hydrofonisen polaari-kapillaariekstirpaattorin koko uljaudessaan, kansakunta olisi seuraavana aamuna jälleen kerran valmiina käymään itselleen luonteenomaisen poliittisen keskustelun laatumedioidensa avustuksella. Yritän seuraavaksi skisseerata keskustelun todennäköistä sisältöä kuvitteellisessa imperfektissä.

---

Kristillisdemokraattinen sisäministeri Räsänen esitti vakavan huolestumisensa laitteen eettisestä ja jumaluusopillisesta pohjasta. Räsäsen mukaan polaari-kapillaariekstirpaattorin kaltainen laite ei mitä ilmeisimmin kuulu alkuperäiseen luomisjärjestykseen, ja Ilmestyskirjassa on asiasta useita varoittavia jakeita. Ekstirpaattori on selvästi kristinopin vastainen, mikä on ilmeistä jo yksin tarkastelemalla moninaisten putkien ja ulokkeiden niin viehkoja kaaria, jotka olemuksellaan helposti houkuttelevat viktoriaanisen mielen hurjille seksuaalisille sivupoluille.

Ekumeeninen neuvosto yhtyi Räsäsen näkemykseen, ja totesi laitteen olevan kaikkien muidenkin monoteististen uskontojen vastainen. Helsingin yliopiston ateistiset uskontotieteilijät replikoivat heille aggressiivisesti Yliopisto-lehden yleisöosastolla, mutta heidän kirjoituksiaan nyt ei kukaan muutenkaan lue.

Vaikka kulttuuriministeri Arhinmäki potkupallomatsin takia ei itse Senaatintorilla ollutkaan paikalla, hän oli yhtä lausuntovalmis kuin yleensä. Vaikka energiaongelma on Arhinmäen mukaan työtätekevälle väestölle, kaulusköyhälistölle ja prekariaatille sinänsä vakava, ei ratkaisuyrityksessä kuitenkaan tulisi turvautua pohjoisten alkuperäiskansojen oikeuksien polkemiseen kuten nyt on tapahtumassa. Eriskummallinen lausunto oli ymmärrettävissä Kansan Uutisten artikkelin pohjalta, missä innovaatio oli esitelty nimellä “polaari-kapitaaliekstirpaattori” ja omituisessa yhteydessä Talvivaaran kaivoksilla kuolleisiin 13 sorsaan. Saman väärinuutisoinnin johdosta Pispalan raitilla oli nähty punalippuinen mielenosoitus, jossa laitteen toimintaperiaatteeseen sekä nimeen vaadittiin olennaisia muutoksia taistelevan työväenluokan etujen turvaamiseksi.

Muutama punaviherintellektuaali varoitti ekstirpaattorin mahdollistaman rajattoman energiantuotannon johtavan ihmiskunnan faustiseen hubrikseen ja sitä kautta lopulliseen tuhoonsa, joka kyllä muutenkin olisi vain ajan kysymys kärsivälliselle odottajalle. Heidän pitkällinen, sangen älyllinen debattinsa hylättiin Vihreässä Langassa ja lopulta julkaistiin Tiede & Edistys -lehden kommenttiosiossa, jota kukaan muu ei lue.

Perussuomalaisten riitaisa eduskuntaryhmä tuli julkisuuteen lausuntoineen vasta seuraavana päivänä ja tapansa mukaan iltapäivälehtien lööpissä. Heidän mielestään hydrofoninen polaari-kapillaariekstirpaattori on kerrassaan epäsuomalainen keksintö, minkä huomaa jo laitteen vierasmaalaiselle kalskahtavasta nimestäkin. Kansanedustaja Hakkarainen oli silti valmis ottamaan sellaisen voimanlähteeksi sahalleen, mikäli EU maksaisi tarvittavan tukisumman. Kansanedustaja Halla-Aho lausui laitteesta sarkastiseen sävyynsä seitsemän sanaa, joita jouduttaneen käsittelemään kaikissa oikeusasteissa vähintäänkin kerran.

Äidinkielenopettajain liitto vaati Halla-Ahon käyttämien seitsemän sanan kertakaikkista poistamista suomenkielestä. Itse polaari-kapillaariekstirpaattori voitaisiin opettajaliiton mielestä kuitenkin hyväksyä energiantuotantoon konditionaalisena apuneuvona, mikäli sen nimestä poistetaan väliviiva ja yhdyssanasääntöjen osaamista vastaisuudessa kohennetaan lisäämällä tuntikehykseen kielioppiopetusta.

Suomalaisuuden liitto vaati pakkoruotsin lakkauttamista kuten aiemminkin. Väyrynen syytti mediapeliä innovaation uutisoinnissa, mutta on silti käytettävissä presidentin virkaa täytettäessä. Presidentti Niinistö ei sanonut mitään, sillä hänen kaikki aikansa menee taidemuseoiden avajaisissa ja kirjamessuilla eikä tupakanmittaista toviakaan jää potkupallolle rullaluistimista puhumattakaan. Opetusministeri Gustafson totesi luokanopettajain syyspäivillä Vammalassa energiainnovaation olevan peruskoulutukseen sijoitetun panostuksen johdonmukainen lopputulos, josta kansakunnan PISA-menestys oli vasta ensimmäinen signaali. Professoriliitto painotti lausunnossaan pitkäjänteisen perustutkimusrahoituksen merkitystä maailmaa muuttavien globaalien innovaatioiden moottorina. Lausuntonsa jälkeen Professoriliiton hallitus veisasi Perustutkimusvirren 1. ja 3. säkeistön, jota ei ole painettu virsikirjaan sen johdosta, että jokainen sen osaa jo ulkoa muutenkin. Pankinjohtaja Wahlroos kommentoi edellisiä toteamalla kuivakasti “vittu mitä paskaa” ja pääsee tällä repliikillään taas YLE:n uutisiin. Insertissä pankinjohtaja on pukeutunut punaisiin housuihin.

Ympäristöministeri Niinistö ja koko Vihreä liitto ei kyennyt antamaan polaari-kapillaariekstirpaattorista minkäänlaista lausuntoa. Heidän eduskuntaryhmässä virtasi valtoimenaan kylmä kauhun hiki, koska sellainen keksintöhän saattaisi koko puolueen olemassaolon vaakalaudalle — tuulivoimasta puhumattakaan. Poikkeuksena oli toisinajattelija Osmo Soininvaara, joka vaati nähdä laitteen ensin toimivan ja lupasi lausua asiasta vasta sen jälkeen. Soininvaaran puoluetoverit illistelivät hänen suuntaansa rumia ilmeitä ja nimittelivät häntä selän takana “olmiksi”.

Kokoomuslainen pääministeri Katainen ja hänen erittäin kallis ystävänsä, ulkoministeri Stubb, antoivat valokuvata itsensä Senaatintorilla polaari-kapillaariekstirpaattorin vieressä. Ministeri Stubbin hymy ei jättänyt vähintäkään toivomisen varaa. Myös minihameeseen pukeutunut Kokoomuksen ikiteini Aira Samulin oli paikalla, ja hän esitti innovaation kunniaksi suunnittelemansa cancan-tyyppisen tanssiesityksen. Samulinin minihame jätti sitäkin enemmän toivomisen varaa, mutta paikalla olijat eivät olleet yksimielisiä siitä mihin suuntaan. Kukaan näistä kolmesta ei kuitenkaan kyennyt lausumaan ainoataan järjen sanaa aiheesta, ellei sellaiseksi tulkita Stubbin avoimeksi unohtuneeseen mikrofoniin eksynyttä tokaisua: “Vittu mitä paskaa.”

Puolustusministeri Haglund piti rajattoman energian tuotantomahdollisuutta sinänsä akateemisesti mielenkiintoisena konseptina, mutta ei nähnyt mitään yhtymäkohtaa maanpuolustuksellisiin tai sotatieteellisiin aspekteihin. Haglund antoi hetkellisessä mielenhäiriössä lyhyen mutta varomattoman lausunnon varuskuntien lakkauttamisesta, ja joutui sen johdosta pian eroamaan ministerinvirastaan.

---

Tässä minä olen kuvannut pääpiirteissään tyypillisen suomalaisen poliittisen keskustelun ääriviivat karikatyyrin omaisesti ja kansakunnan johtohahmoihin henkilöimällä. Fantastisen hydrofonisen polaari-kapillaariekstirpaattorin tapauksessa ei juuri kenelläkään tullut — moralistispoliittisen tsunamin edessä — mieleen kysyä, voiko ehdotettu innovaatio edes periaatteessakaan toimia kuten on luvattu. Ei, vaikka kukaan ei ole ikinä nähnyt laitteen tuottavan ensimmäistäkään joulea. Ei, vaikka edes laitteen kehittäjä ei kykene antamaan minkäänlaista koherenttia selitystä sen toimintaperiaatteesta. Ei, vaikka edes kuninkaan lahjomattomat miehet eivät kykene minkäänlaista selitystä antamaan.

Fantasiani Senaatintorilla oleva kuorma-autokuormallinen omituiseen muotoon taivutettua romuterästä on pelkkää romuterästä ilman mitään todellista funktiota, vaikka se kovin viehkon näköisesti olisikin esille aseteltu. Samalla tavalla, mutta amatöörimäisemmin ja vähemmän viehkosti, on aseteltu Kokoomuksen nuorisoliiton varapuheenjohtaja Saul Schubakin Facebook-ehdotus lapsilisien poistamisesta syrjäytyvän kansanosan ylenmääräisen suvunjatkamisen ehkäisemiseksi.

http://saul.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123438-kaikki-tuet-on-voitava-kyseenalaistaa

Luin tänään Helsingin Sanomain sunnuntainumerosta jutun 50-vuotiaasta miehestä, jonka Merihakalaisessa asunnossa ei ollut yhtään perintöhuonekalua. Mies oli viettänyt lapsuutensa lastenkodissa, eikä hänellä ollut minkäänlaista perhettä tai sukulaisia. Perintöesineiden puutteen hän oli korvannut design-huonekaluilla.

Tällaisia perheen puolesta juurettomia ihmisiä on nykyään aika paljon. Kaikki eivät ole peräisin lastenkodista, mutta moni on jättänyt lapsuudenkotinsa elämäntavan ja vammaiset paheet päättäen, etteivät koskaan katso taakseen. Tai vähintäänkin pitävät pitkää etäisyyttä ja kohtaamiset minimissä.

Juurettomuus ei ole ns. kivaa. Ihmisen on hyvä kuulua johonkin, mutta valitettavasti kaikilla ei ole samanlaisia henkisiä edellytyksiä rakentaa omaan elämäänsä kulisseja kuten Merihakalaisella miehellä design-huonekalujensa keskellä. Näitä ihmisiä auttamaan tulisi perustaa juurihoitoklinikoita.

Juurihoitoklinikan ideana on luoda juurettomille ihmisille sepitteellisiä elämäntaustoja, jotka ovat riittävän yksityiskohtaisia ja realistisia ollakseen periaatteessa tosia. Sepitteen ei ole tarkoitus olla ihanteellinen ja täydellinen keinomenneisyys, vaan menneisyys johon ihmisen nykyinen elämäntilanne ja asema sopisi. Toki sepitteeseen voidaan lisätä pientä ylimääräistä väritystä, tai raskasmielisyyden välttämiseksi jopa osin täysin fantastista sisältöä — sisältöä, joka ei ole eikä voisikaan olla tästä maailmasta. Sepitehän ei ole tarkoitettu faktaksi, vaan väliaikaiseksi apuneuvoksi sinänsä väliaikaisesta elämästä selviytymiseen. Niinpä juurettoman henkilön elämässä esiintyviä kipupisteitä ei sepitteen keinoin tulisi vahventaa. Pääosin sepitteen tulisi kuitenkin olla mahdollinen tarina todelliseen nykyhetkeen johtaneesta mahdollisesta menneisyydestä, joka vaan ei onnettomien asianhaarojen johdosta koskaan juuri tälle henkilölle tapahtunut.

Juurihoitoklinikalla työskentelevät monien alojen spesialistit hedelmällisessä yhteistyössä. Psykologi arvioi juurihoitoa kaipaavan ihmisen tilannetta, ja erilaisin välinein kartoittaa kliinisesti edulliset sepitteelliset historiat pääpiirteissään. Asiantuntijapaneeli sekä kirjallisesti lahjakkaista henkilöistä koostuva tiimi kirjoittaa tämän pohjalta lapsuutta ja nuorta aikuisuutta käsittelevän elämänkerran, laajuudeltaan noin 100-200 sivua kirjamuotoisena tekstinä arvioituna. Teksti voidaan tuottaa myös tablettimuodossa.

Juurihoidossa tämä materiaali käydään uudenaikaista syväoppimismenetelmää hyödyntävällä tekniikalla läpi hoidon kohteen kanssa. Tarkoitus on saada juurihoidettava sisäistämään materiaali, ja identifioimaan itsensä sepite-menneisyyteensä, joskaan ei klassisessa mielessä uskomaan sepitettä faktana. Nykyaikaisista SSRI-lääkkeistä voi olla apua juurihoidon tukena. Tarvittaessa turvaudutaan ekskursioihin sepitteellisen elämänsisällön tunne- ja kokemuskomponenttien autentisoimiseksi. Näyttämötaiteellisen koulutuksen saaneista oppaista on juurihoidossa suurta apua, ja tarvittaessa voidaan tehdä interventioita jopa hoidon kohteen asumisjärjestelyihin ja pukeutumiseen.

Juurihoidon pääasiallisena tarkoituksena olisi saavuttaa jotain aikaisempaa, tyhjässä roikkunutta elämää juurevampaa ja autenttiselta kannalta kokemuksellisempaa. Jotain, joka toimisi lähempänä yksilöä kuin pelkät design-huonekalut Merihakalaisessa kerrostaloasunnossa.

Tarkastelen tässä kirjoituksessani esimerkkiä ilmiöstä, jota haluaisin kutsua institutionaaliseksi impotenssiksi. Tällainen impotenssi on enemmän henkistä kuin fyysistä laatua, ja sitä ilmenee laajan yhteisön perustaessa tarkoin koordinoidun toimintansa myytille, jota merkittävä osa yhteisön yksittäisistä jäsenistä ei kuitenkaan voi pitää uskottavana. Klassinen ja hyvin dokumentoitu tapaus institutionaalisesta impotenssista tuli esille NASA:n avaruussukkulaohjelmassa Challengerin tuhouduttua vuonna 1986. Onnettomuuden syyksi todettiin apukantoraketin kylmässä kovettuva ja falskaava tiivisterengas.

Presidentti Ronald Reagan nimittii Challenger-onnettomuutta tutkimaan 14-jäsenisen “Rogerin komission”, johon kuului myös kuuluisa Nobel-fyysikko, poleeminen kulttihahmo ja tähtiluennoitsija prof. Richard Feyman. Feynman osoittautui työryhmän mustaksi, hieman kiusalliseksi lampaaksi. Komission loppuraportti ja siinä erityisesti Feynmanin kontribuutio kiinnittivät huomiota NASA:n silloiseen turvallisuuskulttuuriin & suhteettomiin käsityksiin varmuuskertoimista ja onnettomuusriskeistä. NASA:n julkisuuteen annettu arvio sukkulalennon onnettomuustodennäköisyydestä vaihteli välillä 1:10 000 ja 1:100 000, mutta Feynmann itse arvioi onnettomuustodennäköisyyden olevan kullakin lennolla noin luokkaa 1:50 – 1:100. Kävi myöhemmin ilmi, että usea sukkulaohjelmaan osallistunut insinööri oli jo ohjelman alkuvaiheissa arvioinut riskien olevan tässä suuruusluokassa.

Minulla on seuraavassa tarkoitus tehdä karkea arvio, jossa pyrin helposti saatavilla olevan tiedon ja suhteellisuudentajuun perustuvan analogiapäättelyn avulla arvioimaan odotusarvoa koko sukkulaohjelman aikana tapahtuville ihmishenkien menetykselle.

Päästäksemme karkeassa riskiarviossamme alkuun, meidän tulee löytää tilastollisesti relevanttia, helposti saatavilla olevaa tietoa sellaiselta tekniikan alalta, jossa teknologian, insinööritieteen ja henkilöstön osaamisen & virhealttiuden taso, sekä varsinaiseen operatiiviseen puoleen liittyvät protokollat mahdollisimman hyvin vastaavat avaruussukkulaohjelman tasoa. Vertailualan tulee lisäksi olla riittävän laaja, jotta tilastolliset tunnusluvut kohtuullisella varmuudella kuvaisivat toteutuneiden riskien taustalla olevia, meille tuntemattomaksi jääviä tekijöitä. Lähes itsestään selväksi vertailualaksi valikoituu näinollen siviili-ilmailun onnettomuustilastot.

Annan seuraavassa taulukossa eräiden 1960-1970-luvun länsimaisten suihkulentokonetyyppien onnettomuuslukuja. Valitsen tarkasteluun nimenomaan tämän aikakauden koneita siitä syystä, että ne ovat nykyään jo suurimmaksi osaksi poistuneet henkilöliikennekäytöstä; näinollen meillä on käytössä tilastoja, jotka kattavat konetyyppien koko elinkaaren. Nämä vuosikymmenet kuvaavat myös kohtuullisen hyvin avaruussukkuloiden teknologista aikakautta.

Kone          Kuolleita    Lentokoneita   Kuolleita/kone

DC-8          2256           556                      4.06

DC-10        1261            386                      3.26

B-747-*    2850           1418                     2.01

A-300       1427            561                       2.54

 

Yllä olevat luvut eivät sisällä lentokonekaappauksissa tulleita kuolonuhreja. Voidaan päätellä, että yhden suihkumatkustajakoneen rakentaminen, lentäminen ja ylläpito aiheuttaa kutakin rakennettua konetta kohden osapuilleen 2.97 eli kolme kuolemantapausta käyttöiän aikana.

Avaruussukkuloita rakennettiin 5 kappaletta. Käyttäen arvion perustana kolmea kuollutta kutakin sukkulaa kohden, saadaan odotusarvoksi 15 kuolonuhria koko sukkulaohjelman aikana. Tähän mennessä sukkulalennoissa on menetetty kaksi seitsemän hengen miehistöä.

Mikäli sukkulalentoja tehdään kaikki suunnitellut 134, tulee seitsemän hengen miehistöillä onnettomuuksien määrän odotusarvoksi 2.14. Tällöin kutakin lentoa kohden onnettomuustodennäköisyys on 1:63, joka on Feynmanin antaman onnettomuusarviohaarukan sisällä. Herääkin epäilys, että Feynman teki samankaltaisen laskun kuin minä.

NASA:n sukkulaohjelman alussa ilmoittama, Feynmanin kritisoima riskitaso oli kaksi tai kolme suuruusluokkaa pienempi, ja johtaisi odotusarvona 0.01-0.1 menetettyyn ihmishenkeen koko sukkulaohjelman aikana. Jätän harjoitustehtäväksi laskea binomijakauman tai normaalijakauman avulla todennäköisyys toteutuneelle kahden sukkulan tuhoutumiselle olettaen, että tämä riskitaso olisi oikea.

Lukija voi huomauttaa, että matkustajaliikenteessä koneilla tehdään huomattavasti enemmän nousuja kuin avaruussukkuloilla. Lentokone- ja sukkulatilastot voidaan kuitenkin katsoa karkeasti yhteismitallisiksi siitä syystä, että sekä lentokonelaivueella että avaruussukkuloilla on pyritty tekemään mahdollisimman suuri määrä lentoja minkä teknologian sekä riskinoton yhteinen taso on ylipäätään sallinut. Voitaisiin myös ajatella, että avaruussukkulaohjelma olisi lentoliikenteeseen nähden sillä tavoin paremmin henkilöstöresursoitu, josta seuraisi suhteellinen turvallisuusetu siviililentoliikenteeseen nähden. Vastaväitteenä tälle voi esittää, että riskit ehkä määräytyvät pääosin saatavilla olevan teknologian tasosta: niinmuodoin riskitason olennainen pudottaminen pätevämmän tai lukuisamman henkilöstön avulla kenties kariutuisi laskevan rajahyödyn kivikoille.

Olkiluoto 3:n vuotuinen sydämensulamisonnettomuusriski on laskettu olevan luokkaa 1:100 000. Herättääkö tämä ajatuksia riskiarvion perusteista?

Viime päivinä olen kokenut suurta tuskaa jouduttuani näkemään ja kuulemaan ahdinkoon joutuneiden korkeiden poliitikkojen lausuntoja eri yhteyksissä. Niinpä olen luonut jokaiseen yhteyteen sopivan erityislausunnon, jonka täten haluan lisensoida poliittisen eliitin käyttöön valtakunnan medioissa.

Medioilla tarkoitan tässä iltapäivälehtiä, joita ennen kutsuttiin “keltaiseksi lehdistöksi” ja sen jälkeen “punaiseksi lehdistöksi”. Yöpakkasten & lyhyen ruska-ajan jälkeen nämäkin lehdet lopulta putosivat, kun kaikki alkoivat käyttää internettiä. Mutta asiaan.

Pääministeri Lahnasenkin suuhun sopiva universaalilausunto kuuluu seuraavasti:

(1) “Miukumauku on niukin naukin siinä ja siinä.”

Jos asiaa halutaan täsmentää ja puuttua tarkemmin yksityiskohtiin esimerkiksi ikävien toimittajien kiusallisten kysymysten johdosta, voidaan tarkentaa:

(2) “Miukumauku on nippa nappa niukin naukin siinä ja siinä.”

Esittämäni lausunto on täysin steriili ja harmiton, vapaa ei-toivotusta asiayhteydestä, ja ilman moitetta sekä perustuslain että Paasikiven-Kekkosen linjan mukainen.

Lisensoin täten lausunnot (1) ja (2) GPL-lisenssin mukaiseen yleiseen käyttöön kuitenkin niin, että lausuntoa esitettäessä muunnetussa muodossa, myös muunnettuun lausuntoon on sovellettava samaa lisenssiä.

 

Ihmisten mankelointi on hyvä aloittaa lyhyillä työmääräyksillä, joissa määräaikaisuuden luonne tulee selväksi ja irtisanomisen uhka on ilmeinen. Ensimmäisellä mankeloinnilla eli nk. esikaulinnalla jyystetään työläisestä irti pinnallisimmat luuntyngät ja mahdolliset, laihtumisen seurauksena törröttävät kylkiluut.

Esikaulintapätkätyösuhteen pituus on parasta olla korkeintaan 2kk, sekin puolipäiväisenä ja 16 viikon koeajalla. Kun työläinen on osoittautunut mukautuvaksi, lisätään mankeliin prässäystä. Työsopimusten pituutta lisätään suhteessa työläisen aikaisempien mankelointikierrosten paksuuteen…

Työläinen myös pitenee mankeloitassa jonkin verran. Lisäämällä työtehtävien määrää aikayksikköä kohden, työläisen keskimääräinen nopeus saadaan säädettyä kuitenkin sellaiseksi, että suhteellisuusteoreettinen kontraktio peruuttaa työläisen mankeloinnissa syntyneen pituudenlisäyksen. On kuitenkin huolehdittava erityisellä työohjeella, että työläinen liikkuu työsuhteessaan pituusakselinsa suunnassa, jotta suhtellisuusteoreettinen kontraktio ja mankeloinnin aiheuttama pidentymä peruuttavat toisensa optimaalisesti.

Työntekijän liiallinen piteneminen aksiaalisessa suunnassa ei ole suotavaa, koska se vaikeuttaa löysässä hirressa roikuttamista. Työntekijän alaraajojen ulottuessa maahan hirsipuun korkeutta olisi lisättävä, mistä aiheutuu yksikölle lisäkustannuksia.

Mankeloinnin edistyessä voidaan siirtyä nk. vapaiden rullien käyttöön, jolloin mankelista poistetaan ohjaimet ja rajoittimet mankelointivälyksen pienentämiseksi. Kun muutoin ei saada enää aikaan haluttua mankelointitulosta, siirrytään kaksinkertaiseen mankelointiin, jossa työläinen kaulitaan & käännetään kerroksittain voitaikinan tapaan.

Viimeinen silaus eli loppuvalssaus annetaan teräsrullien avulla. Onnistuneen loppuvalssauksen ja pinnan kiillotuksen jälkeen työläinen on aivan plakaatti.

 

Olin juuri viikon pyöräretkellä kiertämässä Ahvenanmaata, ja Marianhaminassa tutustuin yhteen viimeisistä purjevoimin kulkeneista kauppalaivoista: museoalus Pommerniin vuodelta 1903.

Kun olen tällainen paatunut insinööri ja tiedemies, niin teknilliset yksityiskohdat kiehtovat kovasti. Yleisempikin opetus on siinä, että purjelaivat poistuivat rahtikäytöstä eikä niitä olla suuressa mittakaavassa ottamassa takaisin käyttöön. Nykyinen kauppalaivasto toimii lähes yksinomaan raskaalla polttoöljyllä, joka palaa MW-luokan laivadieseleissä. Miksi näin on?

Pommernin kaltaisella nelimastoparkilla pystytään helposti purjehtimaan Australian ja Ison Britannian välinen etäisyys alle 120 päivän, ja vastaavan alustyypin nopeusennätys on noin 83 päivää (“The Grain Race”). Matkanopeutena näillä laivoilla oli tyypillisesti noin 9-12 solmua ja hyvissä tuuliolosuhteissa paljon ylikin. Arvioisin, että konevoimin kulkevat kauppa-alukset eivät taloudellisuussyistä nykyäänkään kovin paljon yli 20 solmua aja. Nopeuden kannalta purjelaivaliikenne ja raskaalla polttoljyllä tapahtuva merenkulku ovat näinollen samassa suuruusluokassa; joskin sillä erotuksella, että moottorilaivan nopeus on huomattavasti ennustettavampaa. Purjelaivaliikenteen haitaksi pitää katsoa se, että se on miehistön kannalta huomattavasti vaativampaa — ja uskon näin olevan, vaikka purjehdittava kalusto rakennettaisiin nykyteknologian mukaisesti. Pommernia purjehdittiin 26 hengen miehistöllä, ja merityö on ollut kaikkea muuta kuin heikkoraajaisten sisäsiistiä joystickin vääntelyä.

Pommernin kaltaiseen alukseen mahtuu lastia 4050 tonnia, jonka ahtaminen tapahtuu kalliilla ja hitaalla tavalla, säkkejä siirtelemällä. Meriliikenteessä on jo vuosikymmeniä ollut käytössä kontteihin perustuva teknologia, joka vähentää raskaan ihmistyön osuuden murto-osaan. Nykyiseksi rahtilaivaksi Pommern on pieni, mutta viljaa siihen mahtuu yli 200 täyden rekka-autollisen verran. Konteissa tavara ei ole luonnollisestikaan niin tiiviisti kuin yksittäisissä säkeissä ruumaan pakattuna, ja konttien rakenteet ovat kuljetuksessa “kuollutta painoa”. Motoroidussa laivaliikenteessä voidaan kuitenkin sallia tiettyä epäoptimaalisuutta, koska laivat voidaan rakentaa tilavuudeltaan ja kantavuudeltaan hyvin suuriksi, ja polttoaine- sekä miehistökustannukset ovat niinmuodoin kuljetettua yksikköä kohden varsin pienet.

Meriliikenne on edellytys maailmankaupalle, ja merkittävä osa maailman raskaasta polttoöljystä poltetaan merillä. Mikäli hiilidioksidipäästöjä toden teolla haluttaisiin rajoittaa & öljyvaroja säästää tuulivoiman avulla, niin tässä on ihmetyksen aihetta. On nimittäin ilmeistä, että tuulivoima soveltuu meriliikenteeseen useista syistä paremmin kuin sähköntuotantoon. On kiistatonta ja hyvin tunnettua, että sähköntuotannossa sähköverkon stabiilisuuden säilyttäminen on häiriönkaltaisten “tuulivoimapurskeiden” esiintyessä varsin vaikeaa. Tuuliolosuhteiden vaihtelu ei ole laivaliikenteen kannalta samalla tavalla ongelmallista, sillä tyvenen sattuessa laiva ei kaadu tai jollain maagisella tavalla “menetä” jo kuljettuja kilometrejä. Tappiota toki syntyy alentuneesta keskinopeudesta. Purjeiden avulla ei synny siirtohäviöitä kuten tuulivoimaloilla verkkoon tuotetussa energiassa. Kaiken lisäksi laivat ovat luonnostaan suotuisissa tuuliolosuhteissa merillä, eikä niitä tarvitse sinne erikseen viedä.

Kaiken tämän jälkeen voidaan kysyä, miksi tuulivoimaa yritetään suuriäänisesti nimenomaan valjastaa sähköntuotantoon eikä laivaliikenteeseen, johon se ilmeisesti paremmin sopisi. Minulla on arvoitukseeni luonnollisesti muutama sangen raadollinen vastauskin, mutta laiskuuttani en viitsi kirjoittaa niitä tähän “marginaaliin”. Jätänpä sen sijaan kiinnostuneelle lukijalle harjoitustehtäväksi.