Author: Jarmo Malinen

Paavo Lipposen (sd.) laman jälkihoitohallituksen pysyväksi osoittautunut aikaansaannos, taitettu indeksi, otettiin käyttöön vuoden 1996 alusta. Lipposen hallituksen päätöksen mukaisesti määritellään työeläkeindeksi, joka on painotettu keskiarvo ansiotasoindeksin (painokerroin 20 %) ja elinkustannusindeksin (painokerroin 80 %) tilastoarvoista. Työeläkkeitä tarkistetaan kalenterivuosien alussa työeläkeindeksin mukaisella prosenttikorotuksella tai -vähennyksellä. Mainitut viralliset tilastoarvot tuottaa Tilastokeskus. Tähän asti prosentuaalinen työeläkeindeksi on aina ollut etumerkiltään positiivinen.

Eläkkeen vahva sitominen elinkustannusindeksiin on eläkkeensaajan kannalta ollut kahdellakin tapaa ikävä asia. Ensimmäiseksi tulee mainita eläkkeensaajien tyypilliset kulutustottumukset, jotka eivät oikein vastaa elinkustannusindeksin perustana olevaa hyödyke- ja palvelukoria.  Nimenomaan peruselintason vaatimat seikat (kuten ruoka, vaatteet, asuminen, ja lääkkeet) saattavat hyvinkin kallistua nopeammin kuin eräät “hedonistisiksi” koetut tuotteet (kuten älykännykät, läppärit ja tabletit, taulutelevisiot ja kalliit alkoholijuomat). Suurin osa viime vuosikymmenien elintason väitetystä noususta läntisessä maailmassa — bruttokansantuotteella mitattuna — johtuukin nimenomaan hedonististen tuotteiden suhteellisesta halpenemisesta. Tällöin elintason nousuksi lasketaan esimerkiksi se, että television näyttämä kuva on värillinen tai entistä tarkempi; tai että älykännykkään on saatavilla enemmän viihdyttäviä pelejä ja “applikaatioita”, eikä laitetta enää tarvitse pitää jatkuvasti letkulla töpseliin kytkettynä kuten sentraali-Santran aikoina oli välttämätöntä.

Toiseksi, palkkatason noustessa eläkkeensaajat köyhtyvät suhteellisesti siinäkin tapauksessa, että elinkustannusindeksin määrittävä hyödykekori vastaisi tarkoin eläkkeensaajien kulutustottumuksia. Voidaan asiallisesti kysyä, tulisiko eläkkeensaajien ylipäätään olla mukana palkkatason mukana korottuvassa prosessissa varsinkin, jos palkkatason nousun eettisesti hyväksyttäväksi perusteeksi mainitaan nimenomaan kannustavuus ja tehdyn työn tuottavuuden nousu. Eläkkeensaajaa ei kuitenkaan ole tarkoitus enää kannustaa parempiin suorituksiin työelämässä, vaan työeläkeindeksikorotusten tarkoituksena on pelkästään turvata vakioitu elintaso kuluttajahintojen noustessa tai laskiessa.

Jo taitetun indeksin voimaantulosta asti eläkeläisjärjestöt (kuten Suomen Senioriliike Ry.) ovat kampanjoineet työeläkeindeksin palauttamiseksi vastaamaan täysimääräisenä ansiotasoindeksiä. Eläkeläisjärjestöjen asiallisesti oikeana perusteena on se, että eläkkeiden kasvu vuoden 1996 jälkeen on ollut vain noin puolet ansiotyöstä saatujen tulojen kasvusta. Erityisesti kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sd.) on ollut asiassa hyvinkin ahkerana, ja on tehty jopa kansalaisaloite [1] taitetusta indeksistä luopumiseksi.

Tämän taustoituksen jälkeen on sopiva hetki katsoa osin peiliin, osin ennustajan palloon.

Inflaation ja korkotason on ennustettu vuonna 2017 lähtevän nousuun, ja jopa 1.8 % vuotuinen inflaatiolukema vuodelle 2017 on mainittu medioissa. Luultavasti ennusteet ovat oikean suuntaisia toisaalta sinänsä vaatimattoman talouskasvun jo lähtiessä liikkeelle, toisaalta Euroopan Keskuspankin (ECB) jo vuosikausia jatkuneen tuhansien miljardien eurojen kokoluokkaa olevan setelirahoituksen (quantitative easing, määrällinen elvytys) sekä jäsenmaiden joukkovelkakirjojen jälkimarkkinaostojen johdosta.  Keskuspankin julkilausuttuna tavoitteena on vuosikausia ollut noin 2 % vuotuinen inflaatio, jota ei ole tähän mennessä saavutettu. Toteutuva inflaatiolukema näkyy lähes sellaisenaan myös Tilastokeskuksen elinkustannusindeksissä, ja sitä kautta 80 % painolla työeläkeindeksiä korottavana.

Eläketurvakeskuksen 13.1.2017 päivätty ennuste [2] ehdottaa kuluttajahintaindeksille 1.4 % kasvua vuodelle 2017, kun palkansaajien palkkasumman odotetaan kasvavan vain 1.0 %. Palkkasummassa on huomioitava, että osa kasvusta johtuu työllisyyden paranemisesta eikä varsinaisesta palkkatason noususta. Hallituksen edellyttämän “sisäisen devalvaation” onnistuminen vientihintojen laskemiseksi edellyttää palkkatason korkeintaan vaatimatonta nousua, mutta sitäkin mieluummin palkkatason selvää laskua työllisyyden samalla kasvaessa.

Voi hyvinkin tapahtua, että Kimmo Kiljusen ajama kansalaisaloite menee Eduskunnassa läpi. Tällöin kaksi vuosikymmentä leikatusta indeksistä kärsinyt eläkkeensaajaväestö siirtyy ansiotasoindeksille juuri parahiksi silloin, kun ansiotasoindeksi kenties vuosikausiksi tulevaisuudessa laskee elinkustannusindeksin alapuolelle.

Toki ennustaminen on vaikeaa, ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen on erityisen vaikeaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nyky-Suomessa on vain yksi ryhmä, joka järkähtämättä uskoo tulevina vuosina suomalaisen reaalipalkkatason nousuun vastoin hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen näkemyksiä.

Toivottavasti eläkkeensaajat ovat oman etunsa takia uskossaan oikeassa niin, ettei Kimmo Kiljusen kansalaisaloite osoittautuisi Pyrrhoksen voitoksi.

Viitteet:

[1] https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1591

[2] http://www.etk.fi/tutkimus-tilastot-ennusteet/ennustelaskelmat/suhdanne-ennuste/uusin-suhdanne-ennuste/

Äkkiseltään voisi ajatella, että liikenneministeri Bernerin lähes kuolleena syntynyt esitys uudesta autoilun veromallista ei olisi sen äkillisen poismenonsa jälkeen enää kummoisenkaan kommentin arvoinen. Valitettavasti esityksen syntymän 19.1.2017 ja kuoleman 23.1.2017 väliin jäi niin lyhyt hetki, ettei monikaan ehtinyt ensituohtumukseltaan lausua varsinaista järjen sanaa aiheesta.

Itse olen vakuuttunut kuitenkin siitä, että lähitulevaisuudessa mainittu esitys kokee hieman tuoreistettuna useammankin kerran guggenheimilaisen pulpahduksen ja jälleensyntymän, koska varsin etabloituneet taustavaikuttajat ovat sitä olleet tekemässä, tukemassa ja siitä hyötymässä. Siksipä pieksän nyt tuon olkiukon minäkin — jälkijättöisesti ja samalla tulevaa ennakoiden — henkihieveriin niin, että heinät pöllyävät.

Taustaa

Ehdotuksen sisältö oli pääpiirteissään seuraava. Auton ostohintaa nostavasta verosta luovutaan, ja sama verokertymä kerätään käyttöön perustuvalla vuosimaksulla. Vuosimaksun saa kilometripohjaiseksi, mikäli suostuu asennuttamaan autoonsa seurantalaitteen. Mikäli seurantalaitetta ei halua, laskutetaan varmasti riittävällä könttäsummalla.

Ehdotuksen toteuttamisella olisi kieltämättä kaikille tielläliikkujille eräitä myönteisiä vaikutuksia kuten autokannan nuorentuminen. Myös kulkuväylien ja siltojen korjausvajetta ehdotuksen väitetään vähentävän, vaikka ehdotus toisaalta väitettiin lasketun kustannusvaikutuksiltaan neutraaliksi. Kuten on tavallista, näiden väitteiden perusteiksi ehdotetaan tarkemmin määrittelemätöntä “tehostamista” tai “tehostumista”, josta “kaikki pitkällä tähtäimellä hyötyvät”. Siis win-win -tilanne, jos niin haluaa uskoa — kuinka monenlaista makkaraa on tällä mainoslauseella myyty Suomessakin.

Tarkastellaanpa millaista väitetty “tehostuminen” voisi olla. Nähdäkseni ehdotuksen ainoa komponentti, joka tarjoaa tehostamiseen jonkinlaisia välineitä on juuri autojen seurantalaitteiden tuottaman datan käyttö. Sen avulla voitaisiin tarkastella eri tieosuuksien liikennemääriä yksityiskohtaisemmin ja resursoida niiden teiden ylläpitämistä, jotka ovat vilkkaammin liikennöityjä. Ministeri Berner on jo osoittanut halunsa lopettaa saariston yhteisalusliikenne (ehdotus peruutettu 13.2.2017 vastatuulen johdosta), VR:n kannattamattomat junavuorot ja junien pysähdykset pienillä väliasemilla kuten Siuntiossa ja Inkoossa. Nyt ministeri Bernerin tuima teurastajan katse kohdistuu jo vähäväkisten maaseutujen pikiteihinkin, mikä on Keskustapuolueen ministerille aivan uudenlaista käytöstä.

Seurantalaitteen avulla voitaisiin tienkäytöstä laskuttaa korkeamman tariffin mukaan ruuhka-aikoina ruuhkaisilla osuuksilla. Käytännössä tämä tarkoittaisi työmatkaliikenteen merkittävääkin kallistumista ellei sitten tästä seuraisi sinänsä toivottavaa työssäkäyntiaikojen porrastumista ja etätyön lisääntymistä.

Kritiikkiä

Koska ehdotuksen hyvät puolet (sekä ilmeiset ja väitetyt) tulivat jo luetteloitua, voin siirtyä seuraavaksi varsinainen kritiikin puolelle.

Ehkä kaikkein merkittävin yksittäinen vastustuksen aihe ministeri Bernerin ehdotukselle on tämä: Ehdotuksessa autovero peritään “kahteen kertaan” niistä autoista, jotka on hankittu ennen verotustavan muutosta. Että näin tapahtuu, johtaa väliaikaiseen “verokertymäpurskeeseen” noin 15 vuoden aikana, jolloin autokanta vaihtuu uuden verotustavan aikana hankituksi. Positiivisena vaikutuksena tienpidon kannalta on se, että korjausvajetta todellakin saataisiin näin hieman täytettyä: negatiivisena vaikutuksena on se, että vajetta täytettäisiin kokonaan vanhojen autojen omistajien kustannuksella.

Tietääkseni Liikenneministeriö ei millään tavalla tuonut esille kaksoisverotusaspektia, eikä Trafin verolaskurikaan huomioinut sitä. Mielestäni ei osoita ministeriöltä kovin erinomaista poliittista harkintaa tai korkeaa käsitystä kansalaisten älykkyydestä, mikäli odottaa kansalaisilta tällaisen seikan jäävän huomaamatta. Poliittinen rangaistus annosteltiinkin ministeri Bernerille varsin nopeasti ja armottomasti jopa ministerikolleegojen puolelta.

Liikenneministeriö muisti kuitenkin tuoda esille sen vanhan auton ostajaa miellyttävän seikan, että veromuutos alentaisi myös käytettyjen autojen hintaa. Silloin kun auton alkuperäisestä rahallisesta arvosta on enää muutamia tuhansia euroja jäljellä, prosentuaalisesti suurikaan hinnanalennus ei enää olisi monta sataa euroa sellaisen käytetyn auton ostajalle — jobbari laittaisi silti katteensa hintaan euroina.

Tähän asti autoveroa on eniten maksanut auton ensimmäinen omistaja. Hän on yleensä keski-ikäinen ja hyvätuloinen henkilö (lue: mies), jolla on varaa ja halua maksaa autoilun miellyttävyydestä, jopa kiihottavuudesta. Auton vanhetessa nimenomaan ajamisen miellyttävyys kärsii sekä suoranaisesti ajettavuuden kannalta että vanhan auton useammin vaatiman huomion ja huonon statuksen johdosta. Käsittääkseni harva henkilö vapaasta tahdostaan valitsee ajaa paljon ajetulla, kulahtaneella kiesillä mikäli hänellä on edellytyksiä vähemmän stressaavaan ajoneuvoon. Nykyisellään autovero onkin nimenomaan yleellisyysvero, joka vähemmin kohdistuu n.s. järkiautoiluun. Järkiautoilun tarkoituksena on näet päästä siedettävin kustannuksin  paikasta A mieluiten lähellä olevaan paikkaan B, eikä mitään muuta.

Miksi sitten alempien tuloluokkien autoilua ylipäätään pitäisi (edes suhteellisesti) tukea verotuksella? Lisääntyvät vaatimukset työvoiman liikkuvuudesta johtavat suurempiin työssäkäyntialueisiin ja pitempiin työmatkoihin varsinkin silloin, kun työstä saatava palkka ei riittäisi elämäntilannetta vastaavan asunnon hankintaan kasvukeskuksissa tai edes junaradan varrelta. Siksi työllistymisen, työelämässä pysymisen ja toimeentulon kannalta on arvokasta säilyttää kansalaisella mahdollisuus autoiluun minimikustannuksin.

On varsin kuluttavaa elämää kahdeksan tunnin työpäivän lisäksi istua pitkälle kolmatta tuntia jok’ikisen maitolaiturin kautta kiertävän, siivoamattoman bussin kusisilla penkeillä, tuijottaen älykännykän Googlemapsista etanan vauhtia matavaa GPS-palleroa. Eivät pelkästään autot kulu, vaan myös ihmiset kuluvat sitä nopeammin loppuun mitä korkeammalla heidän elämänsä viheliäisyysindeksi käy. Viheliäisyyttä monikaan ei suosittele itselleen, vaan ainoastaan muille. Tietenkin voimme kieli poskessa jatkaa aavistuksen kokoomuslaisittain, että mainittu viheliäisyys onkin pelkkä toivottu taloudellinen kannustin, joka saa henkilön lopulta näkemään oman etunsa, ryhdistäytymään ja hankkimaan itselleen paremman koulutuksen, työpaikan ja yhteiskunnallisen aseman. Tai ehkäpä — päinvastoin — leppoistamaan itsensä luomuporkkanaa (tai sitäkin pahempaa) viljeleväksi elämäntapaintiaaniksi, tai kenties joutumaan ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle? Kumpi on todennäköisempää ja mikä hyöty siitä koituu Suomen kansantaloudelle, sen jätän lukijan itsensä harkittavaksi.

Nykyään Suomessa kuolee auto-onnettomuuksissa noin 200 ihmistä vuodessa. Ajoneuvotekninen syy johtaa harvoin onnettomuuteen, joskin onnettomuuden sattuessa ajoneuvon laadulla on merkitystä vammojen vakavuuden ja hengissä selviämisen kannalta. Ajoneuvokannan nuorentamisen sijasta kustannustehokkaampaa on kiinnittää suoraan huomiota rattijuopumuksiin, ajotapoihin ja liikennekulttuuriin yleensä. Näihin seikkoihin voidaan vaikuttaa lisäämällä maanteille poliisipartioita “tolppapoliisien” sijasta, millä on myös positiivinen työllistävä vaikutus.

Autojen paikannukseen perustuva verojärjestelmä herättää yksityisyyden suojaan liittyviä kysymyksiä aikana, jolloin on vaikea nähdä eteenpäin millainen valtio Suomi on edes 10 vuoden kuluttua. Jos paikkatietoa ylipäätään syntyy, sen käyttöä ei millään juridisilla tai teknillisillä instrumenteilla voida rajata ennalta asetettujen rajojen sisään. Tästä varoittavana esimerkkinä on taannoinen Soneran televiestintärikos, joka tuotti johtoportaan tekijöille ehdollisia vankeusrangaistuksia.

Kaupunkiautoilusta

Verotavasta riippumatta henkilöauto ei ole kätevä tai sopiva väline kaupunkikeskustoihin, ja kaupunkiautoilun ongelmiin voidaan yksinkertaisimmin puuttua rajoittamalla sitä suoraan. Keskustojen ja keskustoihin tulevien liikenneväylien ruuhkaongelmia voidaan hoitaa muilla keinoin kuten työaikoja porrastamalla, rakentamalla toimivaa liityntäpysäköintia ja lisäämällä etätyömahdollisuuksia.

Julkinen liikenne on tiiviissä kaupunkirakenteessa käytännössä ainoa toimiva ratkaisu, mikäli kaupunkimaiselle elämänmuodolle ylipäätään on riittävää kannatusta. Tietoliikennetekniikan kehitys on tehnyt kaupunkikeskustan paikkaan sidotun kivijalkakaupan tai tavaratalon konseptista jo vanhentuneen — mitä niin erityistä on Helsingin niemen maantieteellisessä asemassa, että toimistotyöntekijöiden ja virastojen tulisi nykyään vielä sinne tuppautua ahtaita liikenneväyliä pitkin? Julkisen liikenteen ja väylien tehokkaan järjestämisen kannalta olisi puolestaan toivottavaa se, että kaupungin sisään ja sieltä ulos suuntautuva työmatkaliikenne olisi yhtä vilkasta ja lisäksi ajallisesti riittävän hajautettua.

Kaupunkikulttuurissa sinänsä voi hyvinkin olla sellaisia piirteitä, joiden takia keskustassa asuminen voi olla eräille henkilöille eräissä ikävaiheissa houkuttelevaa. Kaupunkiin voi olla syytä matkustaa huvitushakuisena, vaikka siellä ei asuisi tai kävisi työssä. Tällainen matka olisi parasta tehdä muutoin kuin henkilöautolla jo yksin laillisten nautintoaineiden johdosta, mahdollisesti hotellimajoituksessa. Miksi silti puhutaan aina työmatkaliikenteestä vaan ei koskaan kulttuurimatkaliikenteestä, vaikka nimenomaan kulttuurin kannalta kaupungin edut ovat kiistämättömiä? Nähdäkseni ministeri Bernerin ehdotus ei suoranaisesti edistä kaupunkien kehitystä ja hyvinvointia siinä määrin kuin se kurjistaa pitkää tai vaihtelevaa työmatkaa pakosta tekevien henkilöiden tilannetta.

Kansantalous ja työllisyys

On myös esitettävä kansantalouden kannalta se, että autot ovat Suomessa tuontitavaraa ilman mitään bilateraalisuutta Neuvostoliiton aikaisen Lada-kaupan tapaan. Ikääntyessään henkilöautosta tulee vuosi vuodelta yhä enemmän suomalainen tuote jopa siinä määrin, että 10 vuotta täyttäneelle autolle voisi hyvinkin harkita jo jonkinlaisen “Joutsenmerkin” myöntämistä. Suurin suomalaista tuotantoa oleva komponentti uudessa henkilöautossa on nimenomaan autovero, joka prosentuaalinen osuus on nykytasollaankin pienempi kuin Suomessa myydyn bensiinin polttoaineveron osuus. Nämä molemmat ovat fiskaalisia veroja, vaikka niitä on haluttu viime vuosina vihermoralisoivaan sävyyn väittää haittaveroiksi. Valtiolla ei kuitenkaan ole varaa sellaisen haitan tai synnin poistumiseen korvauksetta, jonka verottaminen tuottaa suuren osan julkisen talouden vaatimista tuloista.

Sylinterien poraaminen, kansien ja nokka-akseleiden koneistaminen, kampiakseleiden laakerointi, rallattavien jakopäiden ja vuotavien vesipumppujen kiristely, kaikenlainen kaasuttimien ja ruiskupumppujen saneeraus, falskaavien öljypumppujen tiivistäminen, kytkinviat, kärähtäneiden latureiden ja kuormaansa uuvahtaneiden starttien käämintä, ulvovien ja rutisevien tasauspyörästöjen ja vaihteistojen laakerit ja välykset, puolijohteiden mahdollistamat järjen ja uskonnon vastaiset sähköviat, jarrulevyjen sorvaaminen, jarruputkien ja palojen vaihdot sekä työsylintereiden tiivistämiset, vuotaneiden iskunvaimentimien ja väsähtäneiden ripustusten ynnä jousien uusiminen sekä kaikenlaiset ruostevaurioiden hitsaukset, ruiskukittaukset, paklaukset, maalaukset ja tervaamiset — kaikki ammattitaitoa vaativaa rehellistä suomalaista työtä, jonka tekeminen näkyy sekä kauppataseessa että työllisyydessä. Miksi laittaa toista sataa metriä korkean tornin nokkaan ylenmäärin vaikeita työpaikkoja luova syöttötariffituulivoimala, jos voimme sen sijaan pitää vanhoja autoja liikenteessä ihan maan pinnalla saman työllisyysvaikutuksen saavuttamiseksi halvemmalla? Ja puhuisimmeko myös luontoarvoista: jo yhden kieron jarrulevyn sorvaus uushankinnan sijasta säästänee enemmän luonnonvaroja kuin mitä mökin mummo saa seuraavaan jääkauteen mennessä aikaan banaaninkuoriensa tunnollisellakaan kierrätyksellä.

Vaihtoehtoinen esitys

Jotta kritiikkini tulisi rakentavaksi, teen nyt pääpiirteissään ehdotuksen uudesta autoveromallista ja muista toimenpiteistä, joiden pitäisi ratkaista julkisuudessa mainitut verokertymän ja liikenneinfran ylläpitoon liittyvät ongelmat.

Valtiontalous edellyttää vähintäänkin nykyisen verokertymän saavuttamista liikenteestä. Polttonestekäyttöisille ajoneuvoille asetetaan polttoainevero, jonka taso määritetään fiskaalisin perustein kuten tähänkin asti. Sähköajoneuvoihin asennetaan GSM-luettava kilowattituntimittari, jonka perusteella lataussähköön perustuva vero kannetaan. Polttoaine- ja autosähkövero tasapainotetaan siten, että ajokilometriä kohden tuleva kustannustaakka on keskimäärin yhtenevä.

Koska Liikenneministeriön omien arvioiden mukaan vuonna 2030 vasta noin 10% autokannasta on sähkökäyttöistä (mitä pidän optimistisena arviona johtuen Suomen pohjoisesta sijainnista, akkuteknologian tasosta ja Suomen sähköntuotannon rakenteesta), niin tarvitaan autoihin asennettavia laitteita vuoteen 2030 mennessä vain kymmenesosa satelliiteilla tapahtuvaan seurantaan verrattuna. Lisäksi GSM-verkosta luettava kWh-mittari on hyvin yksinkertainen laite verrattuna GPS-paikantimeen, eikä yhteiskunnallisesti vaaralliseksi koettua paikkatietoa koskaan edes synny.

Tieverkon käyttöasteen selvittämiseksi autojen sijasta eri tieosuuksille voidaan asentaa GSM-toimisia autodetektoreita liikenteenlaskentaa varten. Detektoreiden vaatimat teknilliset ratkaisut ovat hyvin vaatimattomia. Nykyaikainen Internet of Things (IoT) -teknologia mahdollistaa jokaisen detektorin liittämisen IP-verkkoon, minkä johdosta detektoreiden softapäivitykset, diagnostiikka, sekä liikennemäärien seurantadatan siirto tietokantoihin saadaan tapahtumaan minimaalisin kustannuksin. Jos detektorit asetetaan risteyksiin, niin niiden tarvitsema vähäinen sähkövirta voidaan ottaa valaisinpylväistä induktiivisesti. Sähköttömille taipaleille tarvitaan akullisia tai aurinkokennojen avulla toimivia ratkaisuja. Liikennelaskentaa voidaan myös pienessä mittakaavassa tai ajoittaiseen tarpeeseen tehdä ihmisvoimin, minkä positiivinen työllistävä vaikutus on huomioitava.

Mitä tulee liikenneverkon ylläpidon rationalisointitoimenpiteisiin sinänsä, ne ovat tämän kirjoituksen aihepiirin ulkopuolella.

Loppulauseet

On päätetty, että parlamentaarinen työryhmä nimitetään tekemään uusi selvitys tieliikenneverotuksesta. Helmikuun 8. päivänä ministeri Berner lausui medioissa, että “aiempi selvitys ei voi olla parlamentaarisen työryhmän lähtökohta”. Nyt kun asia on näin julkisesti kielletty, niin tiedämme (erästä Neuvostoliittolaista sananlaskua mukaillen) “Bernerin selvityksen” tulevan olemaan jos ei parlamentaarisen työryhmän lähtökohta niin vähintäänkin sen lopputulema.

Anna-Lena Laurén kirjoittaa kolumnissaan “Kuka on patriootti” [1] varsin ansiokkaasti isänmaallisuuden eli patriotismin ja toisaalta nationalismin välisestä monimutkaisesta suhteesta. Patriotismi on kirjoitusaiheista ja tyylilajeista yksi vaikeimpia: mikä usein alkaakin isänmaallisena pian päättyy pateettisena. Laurén tekee kuitenkin siinä määrin onnistuneesti eroa näiden kahden näkökulman välille, että rohkenen kehitellä aihetta samassa hengessä hieman syvemmälle.

Laurénin kertomuksen taustalla on hänelle Moldovassa esitetty kysymys, josko hän tuntee olevansa patriootti. Laurénin vastaus kysyjälle, venäläis-ukrainalaiselle valokuvaajalle on myönteinen.  Kysyjän mielestä patriotismilla sanana tai käsitteenä on kuitenkin huono kaiku. Laurén itse on suomenruotsalainen, ja hän kokee olevansa isänmaallisesti suomalainen. Laurén toteaa, ettei hänellä ole Ruotsissa vieraillessaan tarvetta korostaa joskaan ei peitelläkään suomalaisia juuriaan.

Tarkoituksenani on raivata merkitysten viidakkoon sellainen aukio, jossa Laurénin ja itseni kaltaisille henkilöille jäisi edes vähäistä tilaa katsoa olevansa patriootteja olematta kuitenkaan nationalisteja. Sivumennen haluan myös hälventää patriootti -sanan mainittua huonoa kaikua kuitenkaan nationalismin kilpeä kiillottamatta. Ensiksi on tarpeen käyttää muutama virke itse käsitteiden kiinnittämiseksi.

Nationalismi ymmärretään katsantokantana, joka pitää joko peitellysti tai avoimesti kannattajansa kansakuntaa jollain tässä tarkemmin määrittelemättömällä tavalla olemuksellisesti korkeampiarvoisempana kuin muita kansakuntia.

Isänmaallisuudella eli patriotismilla ymmärretään katsantokantaa, jossa kannattajansa valtio ja sen kansalaiset (joskaan ei välttämättä valtiojärjestys) asetetaan konkreettisissa tilanteissa lähtökohtaisesti etusijalle kaikkiin muihin valtioihin ja kansalaisiin nähden.  Patriootti toimii näin, vaikka hänelle itselleen oma valtio ja sen kansalaiset ehkä näyttäisivätkin jopa vähemmän menestyviltä tai hienostuneilta kuin eräät muut kansakunnat.

Tällä tavalla ymmärrettynä jokainen nationalisti olisi patriootti, mutta kaikki patriootit eivät olisi nationalisteja. Vaikka nationalismi olisi siten nähtävä eräänlaisena patriotismin äärimmäisenä, itseensä sulkeutuneena, ja valistumattomana muotona, silti on mielekästä keskustella nationalismin ja patriotismin välisistä eroista.

Patriotismin varsinainen fokus ei ole maa-alue tai valtio sen enempää kuin koko ihmiskuntakaan: fokuksessa on nimittäin isänmaa (lat. patria), joka näin lausuttuna vaikuttaa kieltämättä kehämääritelmältä. Patriootti on ylpeä omasta kansallisesta identiteetistään, ja kokee sen johdosta luontevaksi oman kansakuntansa etujen asiallisen puolustamisen.  Jos patriootilta kysytään mitä kaikkea hän kokee kuuluvan isänmaahansa, hän tuskin kykenee esittämään edes itseään tyydyttävää selväsanaista vastausta. Siitä huolimatta patriootilla on vakaumus siitä, että isänmaa on jotain todellista, jonka puolesta on syytä nähdä vaivaa.

Historiallisena käsitteenä nationalismi näyttää Ranskan vallankumouksen jälkeiseltä keskieurooppalaiselta tuotokselta, kun sitä vastoin patriootti esiintyy jo muinaiskreikan sanastossa. Latinankieliseltä taustaltaan sana nationalismi viittaa suoraan syntyperään (lat. nascor: syntyä), kun taas patriotismi viittaa isänmaahan (lat. pater: isä -> patria: isänmaa) eli siihen, mikä on isältä perittyä. Samasta indo-eurooppalaisesta, isää tarkoittaneesta kantamuodosta johtunut kreikankielinen sana πατριᾱ ymmärretään kuitenkin viittauksena syntyperään ja rotuun. Näinollen pelkällä nykykielten etymologian tarkastelulla nationalismin ja patriotismin alkuperäisestä “oikeasta” merkityksestä ei näytä saatavan sen enempää selvyyttä — siksi hedelmällisempää on määritellä sanapari nykypäivän lähtökohdista. Vieläpä tarkasteltuani eräitä englannin, saksan ja ranskan kielisiä ensyklopedioita minusta vaikuttaa kohtuulliselta ymmärtää nationalismi ja patriotismi edellä kuvatulla tavalla.

Patriotismia ei voine ylipäätään ymmärtää ilman lojaliteettiä isänmaata kohtaan. Nykyaikana isänmaallinen ihminen osoittaa lojaliteettiään enimmäkseen vain symbolisilla teoilla sen sijaan, että ryhtyisi isänmaallisuutensa johdosta joihinkin ylimääräisiin raskaisiin ponnistuksiin tai vaaroihin.

Patriootin lojaalisuutta isänmaahansa voidaan ymmärtää vertauksella yritysmaailmasta. Yrityksen työntekijä saa näet joskus tietoonsa liikesalaisuuksia tai kilpailuetua antavaa sisäistä teknillistä materiaalia. Voisiko hän ajatella eettisesti laajemmalta kannalta, että tällaiset salaisuudet tulisikin oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden nimissä saattaa yleiseksi tiedoksi? Olisiko maailma parempi paikka ilman mitään salaisuuksia ja luottamuksellisuutta? Vai olisiko päinvastoin parempi, että mitään Wikileaksejä ei olisi olemassakaan?  Jättääkö vertaukseni työntekijä liikesalaisuuden paljastamatta pelkästään sen vuoksi, että se ei ole hänen oman lyhytnäköisen etunsa mukaista?

Samoin on patriotismin laita: Usein merkitsevää ei niinkään ole se mitä tekee vaan se, minkä jättää tekemättä — ja mistä syystä.

Vertauksessani isänmaan ja yrityksen välillä on kuitenkin yksi tärkeä ero. Yrityksen työntekijä on omasta halustaan solminut työsuhteen ja sopimuksessa tietoisesti sitoutunut lojaliteettiin yritystä kohtaan. Yleensä isänmaahan ei liitytä vaan siihen synnytään ilman omaa valintaa. Kuinka sellainen ihminen voisi sitoutua eettisenä toimijana isänmaahansa, jossa hän on osallinen pelkän satunnaisuuden eikä lainkaan oman valintansa johdosta?

Samalla tavalla satunnaisesti ihminen on syntynyt myös tälle planeetalle ilman, että häneltä on siihen koskaan etukäteen lupaa kysytty. Kuinka häneltä niinmuodoin voitaisiin edellyttää minkäänlaista respektiä lajitovereitaan tai muita luontokappaleita kohtaan?

Vastaukseksi ehdottaisin, että lojaliteetti on eräs ihmisen tyypillisistä biologisista lajiominaisuuksista. Ihmisistä muodostuneet yhteisöt ovat sellaisia kuin ne ovat pääasiassa sen takia, että ihmislaji on sellainen kuin se on. Ihmisenä oleminen on kummallisella tavalla järjenvastainen kokemus, minkä jokainen pinnallisestikin asioita ajatteleva ihminen havaitsee jo varsin nuorella iällä.  Ehkä jollain toisella planeetalla on kehittynyt meistä olennaisesti poikkeava älykäs ja sosiaalinen elämänmuoto, joka osaa järjestää planeettansa asiat moitteettomasti vailla minkäänlaista tarvetta lojaalisuudelle?  Sellainen elämänmuoto saattaisi kenties olla epifyyttikasvien tai liaanien kaltainen. Heille juurettomuus ja tyhjän päällä roikkuminen olisi luontainen olotila.

Tarkastelen oikeudenmukaisuuden ja oikeutuksen ongelmaa vielä seuraavan sangen kompleksisen kysymyksen kannalta:

 Voidaanko henkilö eettisesti hyväksyttävin perustein asettaa toisiin  henkilöihin nähden eriarvoiseen asemaan pelkästään  jonkin syntyperäisen ominaisuutensa johdosta?

Nykyaikaisella ihmisellä kiusauksena on vastata tähän kysymykseen kielteisesti asiaa sen kummemmin ajattelematta.

Kielteinen kanta on patriotismin kannalta ongelmallinen siksi, että myös kansalaisuus on suurimmalle osalle ihmisiä kirjaimellisesti “syntyperäinen ominaisuus”. Puolustaessaan isänmaansa etua patriootti kuitenkin kieltämättä asettaa oman valtionsa kansalaiset vierasmaalaisten edelle. Jatkamalla samaa ajatusketjua syntyy epäilys siitä, onko valtio ylipäätään eettisesti ja moraalisesti hyväksyttävä konstruktio. Että monilla ihmisillä on taipumusta antaa välitön kielteinen vastaus kysymykseeni, johtaa heidät eräänlaiseen anarkismin tiedostamattomaan muotoon. Tiedostamattomuus onneksi suojelee heitä altistumasta niille eettisille sudenkuopille, jotka vastavuoroisesti anarkismiin lankeamisesta johtuisi.

Varauksettomasti myönteinen vastaus kysymykseeni on paitsi epätavallinen myös ongelmallinen sinänsä. Mielestäni John Rawls [2] tasapainoilee tällaisen moraalifilosofisen Skyllan ja Charybdiin välillä ansiokkaasti. Jätän aiheen jatkokehittelyn tähän toteamalla, että täysin tyydyttävää ratkaisua dilemmaan ei ole vielä annettu.

Haluan myös puolustaa pragmaattista näkökantaa kaikki eettiset ja moraaliset seikat sivuuttaen, jonka mukaan nationalismi on hedelmätöntä kun sitä vastoin patriotismi on hyödyllistä jopa koko ihmiskunnan kannalta.

Ranskalainen patriootti de Gaulle sanoi Briteille maallaan olevan “vain intressejä, ei ystäviä”. Soviteltaessa yhteen valtioiden välisiä intressejä rauhanomaisesti merkitystä on sillä, kuinka valtioiden kansalaiset sekä poliittinen eliitti suhtautuvat toiseen sopimusosapuoleen. Toki äärimmäisen nationalistisetkin osapuolet kykenevät tekemään valtiosopimuksia keskenään, mistä suurenmoisena esimerkkinä on Molotov–Ribbentrop -sopimus. Jätän lukijan harkittavaksi sen, miksi jälkimaailma ei tunne asiakirjaa Stalin–Hitler -sopimuksena.

Erityisesti naapurivaltioiden välisiä intressejä joudutaan sovittelemaan neuvotteluin. Parhaimmassa tapauksessa neuvottelijan valistunut patrioottinen asenne auttaa ymmärtämään toisen osapuolen vastaavia intressejä ja asemaa tavalla, joka estää pattitilanteiden syntymistä ja eskalaatiota. Vaikka valtio-osapuoli olisikin sisäpoliittiselta kentältään hajanainen, niin kansallinen yhteisymmärrys itsenäisen isänmaan arvosta tekee valtiosta sopimusosapuolena sekä luotettavan että johdonmukaisen.

Hajanaista kansakuntaa ei kuitenkaan voida mitenkään käskyttää tai “mediamuiluttaa” isänmaalliseksi. Että mahdollisimman monet kansalaiset voivat ylipäätään kokea isänmaansa omakseen edellyttää yhteiskunnan yhtenäisyyden ja kansalaisuuden päämäärätietoista rakentamista. Viides kolonna ei tee yhdestäkään valtiosta sisäisesti eikä ulkoisesti vahvempaa, mutta eripuraisuuden vaara on väkimäärältään pienillä kansakunnilla sitäkin korostuneempi.  Erityisen kummallista on se, että usein viides kolonna katsoo itse edustavansa rappioituneen kansakunnan aidointa isänmaallista henkeä aina äärinationalismiin asti. Näitä tuntoja on syytä kuunnella tarkoin ja harkiten sen sijaan, että juopaa kaivettaisiin entistä syvemmäksi elitistisen marginalisoinnin ja julkisen pilkan keinoin.

Mikä on yllä jo mainittu ulko-, sisä-, ja puolustuspolitiikasta pätee myös kauppapolitiikkaan. Varsinkaan vähäpätöisen valtion vientituotteiden myynnissä ei ole eduksi kansalaisten laaja ja avoin halveksunta kaupankäynnin toista osapuolta kohtaan.

Tarkoituksenani on lopuksi etääntyä nykyhistoriasta kauas menneisyyteen löytääkseni sellaista perspektiiviä, joka varjelisi kaikenlaiselta nykyisiin poliittisiin suuntauksiin liittyvältä sekaannukselta. Mikä olisikaan sopivampi menetelmäksi kuin etsiä antiikin maailmasta yhtymäkohtia nykypäivän nationalismille?

Historian ja kirjallisuuden tuntemukseni ei ole alkuunkaan riittävä, jotta voisin suorasanaisesti arvioida missä määrin antiikin kreikkalaisten arvostama patrioottisuus näyttäisi nykypäivään siirrettynä karkealta nationalismilta. Peloponnesolaissodissa keskenään taistelleet kaupunkivaltioliitot tuskin lienevät olleet kovin vapaita nurkkakuntalaisuudesta, mutta kaupunkivaltiot kykenivät myös lukuisia kertoja yhdistämään voimansa sodissa Persiaa ja Karthagoa vastaan. Antiikin kreikkalaisesta yhteiskuntajärjestyksestä jälkipolville välittynyt tieto koskee kuitenkin lähinnä “vapaita miehiä”, joilla oli kaupunkivaltioissaan täydet kansalaisoikeudet ja heitä vahvimmin koskeva moraalikoodi ja sivistys. Mitä sellaiset vapaat miehet ajattelivat toisista vapaista miehistä? Esimerkiksi Homeroksen Iliaan kertomus Akhilleuksesta, Patrokloksesta ja Hectorista on monitahoinen sekä henkilökuviensa että moraalikoodinsa kannalta. Jälkipolville eeposten välittämä kuva antiikin kreikkalaisten patrioottisesta hyveestä (sekä kaupunkivaltioiden keskinäiseltä sekä kreikkalaisen sivilisaation yleiseltä kannalta nähtynä) voi hyvinkin olla liian ylevä ja kunniakas ollakseen tarkasti todenmukainen.

Nykyaikaisen ihmisen on niinikään vaikeaa ymmärtää antiikin käsityksiä väkivallasta, kuolemasta ja kärsimyksestä; näiden käsitysten päälle kaikki nationalismia ja patriotismia koskevat seikat — erityisesti niiden erot — kuitenkin rakentuvat.

Varmana voidaan pitää sitä, että kaupunkivaltioiden kansalaisilla oli erinomaisen vahva näkemys hyveestä (ἀρετή, arete), ja antiikin kreikkalaisia yhdistänyt käsitys patrioottisuudesta on ollut eräs hyveen muoto. R. Pirsigin kirjassa [3] on kiinnostavalla tavalla hämmentävä filosofinen, etymologinen, kulttuurien ja aikakausien ylittävä tulkinta aretesta. Jätän lukijalle arvioitavaksi sen, saattoiko tällaisen ihanteellisen areten läpäisemä antiikin kansalainen olla nykyaikana tunnetun, jalostumattoman nationalistin kaltainen.

Mitä tulee Rooman valtakuntaan ajanlaskumme alun molemmin puolin, voidaan todeta miekkaan useinkin tartutun sekä sisäisiä että ulkoisia vihollisia vastaan. Rooman valtakunta ei ollut lainkaan etnisesti yhtenäinen, vaan kansalaisuuksia myönnettiin ensiksi Italian eri etnisten ryhmien jäsenille ja myöhemmin koko laajan Rooman valtakunnan alueella asuvien heimojen jäsenille. Niinpä Rooman valtakunta ei ollut mikään yksioikoisen nationalismin värittämä kokonaisuus [4]. Olisiko Rooma, ahtaaseen etniseen nationalismiin sitoutuneena, koskaan voinut laajeta maantieteellisesti ja ajallisesti sellaisiin mittoihin, jotka vielä nykyään piirtävät eri kulttuuripiirien ja kielialueiden rajoja?

Latinankielistä historiallista aineistoa on säilynyt ja saatavilla runsaasti Rooman valtakunnan koko ajalta. Leimallisesti patrioottisista teksteistä ei ole puutetta, joskin yksi patriootti saattoi olla toisen patriootin verivihollinen. Etnistä nationalismia vastaan puhuu se havainto, että roomalaiset jopa arvostivat viholliskansojaan samoilla kriteereillä, joilla he arvioivat omiensa moraalista statusta. Esimerkiksi C. Julius Caesarin Gallian sodasta kertovassa kirjassa [5] mainitaan mm. belgialaiset ja sveitsiläiset myönteisessä sävyssä.

Thermopylaen taistelussa kaatuneiden kolmensadan spartalaissotilaan tähden Simonides Keoslainen kirjoitti tunnetun lakonisen epigramminsa, jonka roomalainen patriootti M. Tullius Cicero yli neljä vuosisataa myöhemmin lausui omalla kielellään:

  Dic, hospes, Spartae nos te hic vidisse iacentes,
dum sanctis patriae legibus obsequimur [6].

Niin Ciceron käännöksessä kuten Simonideen kiveen hakatussa säkeessä kehoitetaan muukalaista (hospes, ξεῖν) saattamaan Spartaan muisto niistä näkemistään miehistä, jotka nyt lepäävät isänmaansa pyhiä lakeja jo seurattuaan.

Viitteet

[1] Suomen kuvalehti, (50), 2016, p. 16-17.

[2] J. Rawls, Theory of Justice, 1971.

[3] R. Pirsig, Zen ja moottoripyörän kunnossapito: tutkimusmatka arvojen maailmaan   (Zen and the art of motorcycle maintenance: An inquiry into values),  1974.

[4] T. Roberts, The Roman nation: Rethinking ancient nationalism, M.Sc. Thesis, University of Rhode Island, 2014.

[5] C. J. Caesar, Gallian sota (Commentarii de bello Gallico, Liber I), 58 a.C.n..

[6] M. T. Cicero, Tusculanae disputationes, Liber I, 45 a.C.n..

(tarina liikkeenjohdon konsultista)

Olipa kerran vanhassa harmaassa töllissä jossain Kainuun nälkämailla ikivanha mummo Iida. Iida oli vähään tyytyväinen leskirouva, jonka mieskin oli päässyt taivaan autuuteen jo aikapäiviä sitten. Kuten naissukupuolelle usein on ominaista, Iida ei ollut äijänsä veroinen mitä tulee toimiensa rivakkuuteen varsinkaan synninteon ja haaskauksen alalla. Siinä määrin loivaliikkeinen emäntä Iida näet oli, että hänen kuolemantekemisensäkin oli häneltä vienyt jo kolmatta vuosikymmentä kauemmin kuin saapasjalkaisena menehtyneeltä, reippaalta aviomieheltään.

Iidalle oli jäänyt torppansa pihaan puolilaho navetta, jossa eräs vanha kanttura — nimeltään Mansikki — oli niinikään tehnyt kuolemaa jo aivan liian pitkään. Viimein tuo nahkasäkiksi laihtunut kanttura ehtyi lopullisesti eräällä helmikuun nälkäviikolla (kuten Kainuun nälkämailla silloin tapana oli), ja Iidalle tuli huoli ja hätä tuon tyystin tuottamattomaksi käyneen eläinparan ylläpidon kanssa. Sen ruokkiminen olisi näet suuri riesa ja kustannus, heinätkin vähissä, eikä kanttura enää ollut otollisessa varsomisiässä, vaikka joku sonni sille ehkä olisi jostain löytynytkin.

Vaan kanttura oli lempeä eläin ja Iidalle sangen rakas. Sillä oli tapana tapittaa Iidaa surumielisillä, suurilla ja kosteilla silmillään ikään kuin syvähenkisiin filosofisiin fundeerauksiin vaipuneena, koko maailman viisaus kätkettynä syvälle lehmänsieluiseen sisimpäänsä. Vaan kukapa raskisi sellaista ihanaa, joskin sinänsä tyystin ehtynyttä olentoa laittaa pulttipyssyllä silmien väliin? Aviomies-vainaja olisi hyvinkin raskinut, mutta Iida ei.

Niinpä Iida kirjoitti sielun ja talouden hädässään kirjeen eräälle liikkeenjohdon konsultointipalveluja tarjoavalle yhtiölle, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta. Pian konsulttifirman edustaja ajoikin troikalla pihaan, pukeutuneena moitteettomaan mustaan “business suitiin” ja hopeanväriseen “voimasolmioon”, kuten liikkeenjohdon konsulteilla siihen maailman aikaan vielä oli tapana.

Liikkeenjohdon konsultti kierteli kantturan ympärillä aikansa ja silmäili arvioivasti elikkoparkaa joka kantilta. Hän otti myös sekuntikellon povitaskustaan, ja mittasi sillä pari lukemaa, jotka kirjoitti huolellisesti muistiin taulukkokirjaansa. Kanttura katsoi konsulttia takaisin suurilla kosteilla silmillään, joista surumielen lisäksi kuvastui jonkinasteista ihmetystä tätä ennennäkemätöntä, mustanpuhuvaa luontokappeletta kohtaan.

Konsultin tuomio oli tyly: Kanttura olisi tuottamattomana lopetettava heinien säästämiseksi ja tehostamiseksi. Valtakunnan Elintarvikelaki, Ylikansallinen Direktiivi ja Mansikin korkea ikä estäisivät myös elikon sitkistyneen lihan käyttämisen ravinnoksi. Vaikka kanttura olisikin saatu paragraafien puolesta suolatiinuun, niin eipä olisi Iidalle maistunut Mansikin viipaleet puoleksi pettuisen talvileivän päällä. Jokainen suupala olisi häneltä kurkkuun takertunut jo yksin Mansikin lempeiden silmien tähden.

Liikkeenjohdon konsultti oli kuitenkin periaatteen mies, ja hänen pirtansa suorastaan vaati voiton maksimointia näissäkin olosuhteissa. Konsultti teki pikaisen laskelman, ja totesi kantturan rahtaamisen Kiinaan olevan aivan liian kallista. Lihoiksi laitettuna kustannusta tulisi suolasta, ja elävänä Mansikki tuskin selviäisi muuttoa toiseen maanosaan. Toisaalta Kiinan halvemmat köyhät olisivat kantturan pistelleet mieluusti poskeensa: heillä ei ollut piinanaan Valtakunnan Elintarvikelakia, ei Ylikansallista Direktiiviä, eivätkä he koskaan olleet nähneet Mansikin lempeitä silmiä elävänä.

Niinpä konsultti suositteli Mansikin kohtaloksi pulttipyssyä ja viimeistä hautapaikkaa navetan taakse kaivettavaan kuoppaan. Jotain kuitenkin Mansikista löydettiin hyödynnettäväksi. Mansikin hyvä nimi voitaisiin sentään myydä kiinalaisille 30 hopearahan hinnalla. Osoittaa sitä korkeaa talousosaamisen tasoa, mikä liikkeenjohdon konsulteilla oli siihen maailman aikaan edellytyksenä, että näinkin onnettomassa tilanteessa päästiin rahallisesti kohtuulliseen lopputulemaan.

Maksettuaan konsulttipalkkion ja vähennettyään postimerkin hinnan Mansikki-brandista saamastaan myyntitulostaan Iidalle jäi vielä puoli hopearahaa. Tällä varalla Iida selvisi hengissä saman vuoden maaliskuun nälkäviikoille asti (kuten Kainuun nälkämailla silloin tapana oli), jolloin Iidankin elämänlähde viimein ehtyi.

Rovastin siunauksella Iida laitettiin lepäämään navetan taakse kaivettuun samaan hautaan, johon hänen kantturansa oli jo muutama viikko aikaisemmin laitettu talteen. Koska ei kahta hautaa tarvinnut routaiseen maahan kaivaa, säästyi kuolinpesältä valtiolle kokonaista puoli hopearahaa yksin liikkeenjohdon konsultin erinomaisuuden johdosta.

Kävin maanantaina Lohjan Tanhuhovin tanssilavalla majaansa pitävällä Karisma-kirpputorilla, jossa on suuria saleja täynnä myyntipöytiä. Tarjonta on luonnollisesti suurimmaksi osaksi sitä, mitä yleensäkin tuollaisissa paikoissa: kippoa, kuppia ja rättiä. Suomalaista iskelmämusiikkia kokoelmaäänilevyillä — kappale kauheinta Suomea. Epäkuranttia kulutuselektroniikkaa, jolla ei ole käyttöarvoa eikä esteettistä arvoa. Muovikuorisia matkaradioita 70-luvulta, joko kasettisoittimella tai ilman. Lyhyesti sanottua tavaraa, jota en voi kenenkään kuvitella haluavan nykyään edes ilmaiseksi.

Tämä kaikki alleviivaa sitä mielettömyyttä ja toivottomuutta, joka tavaran massatuotannolle perustuvassa järjestelmässä on päässyt valloilleen. Kuinka suuri osa myytävästä tavarasta on tyhjiä astioita ja laatikoita, ja ne on tuotu myyntiin siksi, ettei omistaja ole keksinyt mitä niihin voisi sisälle laittaa? Miksi niin moni koriste-esine on nimenomaan astia, jota ei ole ajateltukaan täytettäväksi millään?

Orpo tavara ei ole yleensäkään sellaista, jota tosiasiallisesti haluaisi omistaa — se on ainoastaan sellaista, jonka joku on joskus halunnut saada. Ehkä tavara on saamishetkellä tuntunut täyttävän jonkinlaisen tarpeen tai funktion, mutta nyt se on enää pelkkä epäpyhä reliikki.

Eräillä pöydillä oli hieman vanhempia esineitä, joista saattoi päätellä niiden joskus merkinneen omistajalleen paljonkin. Ajatellaanpa vaikka kullattua Arabian kermanekka- ja sokerikkoparia, hinta 10e. Lapsuudessani, kun kummitätini tuli kylään, äiti keitti pannulla hyvät kahvit ja laittoi kermaa sekä palasokeria tarjolle. Voi sitä kauhistusta, jos palasokeri oli loppu ja piti tarjota hienoa sokeria. Se ei kuulunut asiaan. Maitoa ei kaadettu kahviin sen enempää kuin voitakaan. Kermanekalla ja sokerikolla oli vielä sen aikaisessa maailmassa paikka ja käyttötarkoitus. Kysymyksessä oli eräänlainen rituaali, joka oli hienoa vain ja ainoastaan siksi, että sille annettiin sellainen arvo. Se oli jonkinlainen talonpoikaiseen elämäntapaan liittyvä “teeseremonia”. Sen takia oli järkeä valmistaa kullattuja astioita joko hopeasta tai posliinista.

Tänä päivänä kaadetaan suodatinkahvia mukiin, ja sitä ryystetään siitä kukin tavallaan. Sokerikko ja kermanekka ovat käyneet tarpeettomiksi. Kahvia juodaan sen vaikutuksen takia sekä osin sosiaalisessa kuplassa elvistelemällä teknillisillä, kahvin valmistukseen liittyvillä laitteilla ja erityisillä yksityiskohdilla. Totta, nykyaikainen kahvi voi laadullisesti — maailmasta irtirepäistynä — olla paljon paremman makuista kuin 70-luvun liivatteen sekainen pannujauhatussumppi. Se mikä on laskenut, on kahvin nauttimiseen liittyvä arvo ja sitä kautta kahvia juovien ihmisten arvo.

Siksi ajan jättämän mummon perikunnan kirpputoripöydälle tuomalla sokerikolla ja kermanekalla ei juurikaan ole rahallista, rituaalista, tai kulttuurista arvoa jäljellä, koska myös näistä esineistä on aika jättänyt. Tämä tavara on jäänyt orvoksi kuriositeetiksi.

Eräällä kirpputoripöydistä oli 1900-luvun alkupuolella painettuja romaaneja ja sivistyskirjallisuutta, joista eräät olivat minulle nimeltä tuttuja. Ainakin Santeri Ivalon historialliset romaanit olin lapsuudessa lukenut sen takia, että äitini sai ne perinnöksi maksasyöpään kuolleelta kansakouluopettajatädiltään. Olisi ehdottomasti hyvä idea, että olisin aikoinaan lukenut muutkin pöydällä olleet kirjat. Mutta nyt niiden kirjojen lukeminen ei olisi enää hyvä idea. Hyvä idea meni jotenkin ohi. Kirjojen omistaja oli ehdottomasti aikalaistensa keskuudessa lukenut, hieno ihminen. Nyt ne kirjat ovat pelkkää orpoa tavaraa ilman kaupallista potentiaalia.

Monilla pöydillä oli myynnissä ruostuneita kirveitä, erilaisia pihtejä ja vasaroita, muutama kuoppateräinen höylä, 90-luvun akuttomia Makita-akkuporakoneita, kaasupolttimia ja kaasuhitsauslaitteiden osia. Työkaluja oli selvästi aikanaan käytetty paljonkin, mutta työmiehelle oli jo tullut vanhuus tai kuolema, tai ehkä kuningas Alkoholi oli tarjonnut työmiehelle lupausta paremmasta paratiisista. Monissa työkaluista olisi vieläkin potentiaalia esineenä ja tarvekaluna, mutta tarve oli ilmeisesti loppunut. Tämäkin tavara oli jäänyt orvoksi vaille isäntää, ajan jättämäksi.

Orvossa tavarassa ei ole minkäänlaista pointtia jäljellä, ja sen näkeminen pelkästään alleviivaa kulutustavaran omistamiseen liittyvää onttoutta.

Kävelin tänään Lohjan pyhän Laurin kirkon hautausmaan lävitse, ja huomasin, että eräille haudoille oli jätetty 17.7.2015 päivättyjä tiedoksiantoja puukepin päähän. Mikäli haudan omistaja ei vuoden aikana saata hautaansa asianmukaiseen kuntoon mm. oikaisemalla hautakiveä ja tasaamalla hiekkaa, niin hän menettää oikeutensa hautapaikkaan ikuisiksi ajoiksi.

Kävelin hautojen vierestä, ja yritin päätellä millä perusteella juuri tietyt haudat olivat merkitty tiedoksiannolla, ja toiset eivät. Siellä oli suuria perhehautoja useimmiten ruotsinkielisillä sukunimillä, jotka olivat aivan vinossa ja huoltamattomia — ei tiedoksiantoa. Joku pieni vaatimaton kivi, joka oli puun juurella — laputettuna.

Ajattelin, että kirkkoherranvirasto lienee palkannut laputtajaksi seutukunnan hirmuisimman pysäköinninvalvojan, joka on virka-asussaan ja ukaasivihkonsa kera erittäin pelottava olento. Luultavasti kirkkoherra oli itse käynyt kuitenkin läpi laputettavat haudat, ja sopivien sivistyssukujen sekä kirkkovaltuuston jäsenten esi-isien haudat oli näin säästetty.

Poistuin hautausmaalta jotenkin suuttuneena. Minulla ei ole vahvaa uskoa ruumiin ylösnousemukseen, tai että hautapaikalla ylipäätään olisi suurta kosmista merkitystä ihmiselle. Sen sijaan minua ärsyttää tämä kirkkouskovaisten asenne omia, totena pitämiään uskomuksiaan kohtaan.   Ruumiin ylösnousemus kuitenkin on tullut kirjatuksi apostoliseen uskontunnustukseen, josta mitä nöyrimmin haluaisin muistuttaa. Jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä tuo kuolleiden ihmisten hätisteleminen tuntuu minusta hävyttömältä. Ehkä minä olen enemmän piilokristitty kuin arvaankaan?

Puu-Anttilan talon kohdalla mieleeni tuli, että ehkä voisin palata hautausmaalle ja pihistää sieltä yhden “tiedoksiannon”. Voisin sen sitten puliveivata marsalkka Mannerheimin haudalle. Hän lienee jo aikansa lepuuttanut tomumajaansa kalliisti siunatussa maassa, ja voisi jo vähitellen korjata luunsa parempaan talteen. Haluaisin myös nähdä ihmisten reaktion sille, kun Mannerheimin haudalle ilmestyisi virallinen luidensiirtokehoitus.

Jos vielä ajattelemme tätä hautojen kierrätystä eri vainajien kesken ruumiin ylösnousemuksen kannalta, niin olisi huomioitava tämä: Jos samasta haudasta kovin moni henkilö joutuu ylösnousemaan, niin ongelmaksi saattaa tulla sama kuin huonon narikkavahdin, joka on sekoittanut narikkalappunsa. Viimeisenä päivänä ylösnousemuksen kiireessä vainaja voi joutua tarjoamaan saman haudan asukille ylimääräistä sääriluuta samalla kuin hänen oma pääkallonsa on vielä teillä tietymättömillä.

Kyllä sellaisen ryysiksen välttämiseksi olisi suotavaa, että ihmiset haudattaisiin kukin omaan hautaansa, yksilöinä.

Runsaat 15 vuotta sitten pidin Suomen markasta luopumista hyvänä vaihtoehtona johtuen erikoisista “devalvaatiokoplauksista”, joita markan kanssa oli ollut tapana tehdä lähinnä paperiteollisuuden toiveita seuraten. Toisaalta kävi ilmeiseksi, että markka itsenäisenä valuuttana oli hyvin altis spekulanteille varsinkin silloin, kun sen arvo oli kiinteästi sidottu muihin valuuttakursseihin. Yksi harvoista asioista, joissa olen kuitenkin joutunut oleellisesti tarkastamaan näkemystäni, on ollut juuri Suomen jäsenyys rahaliitossa.

Voi hyvinkin olla, että mm. kylmän ilmaston, geopoliittisen aseman ja depressiivisen geeniperinnön johdosta Suomi ei ole kelvollinen valuuttaunioniin meitä vahvempien kansakuntien ja talousalueiden kanssa.  Ehkä mahdollisuus ajoittaiseen devalvaatioon on sittenkin Suomelle elinehto. Laskin, että Suomen markka oli 140 vuoden olemassaolonsa aikana menettänyt vuosittain keskimäärin 7% arvostaan kullan hintaan nähden, kun esimerkiksi dollari on menettänyt ainoastaan vähän yli 3%.

Nyt kun ideana on parantaa ulkomaista hintakilpailukykyä “sisäisellä devalvaatiolla”, niin edessä on juuri nämä täysin sovittelemattomat kysymykset yhteiskuntasopimuksesta ja tuloratkaisuista. Devalvoinnin hyvä puoli on siinä, että leikattaessa valuutan ulkoista arvoa leikkautuvat (dollareissa laskien) samassa suhteessa myös kansalaisten lainat ja kiinteistöjen arvot, jotka on otettu kotivaluutassa. Kotimaassa tuotettujen elintarvikkeiden hintoihin ei niinikään tule samanlaista korotuspainetta devalvaation jälkeen, koska kustannuksista vain pieni osa johtuu ulkomailta tuotujen koneiden ja energian hinnasta. Devalvaatiosta oli helppo tehdä päätös, ja sitten toteuttaa se.

On paljon helpompi laskea vientituotteiden hintaa, kun on olemassa tällainen automaattinen kansantalouden sisäinen tasausmekanismi. Nyt monet sairaanhoitajat ja kaupan alalla työskentelevät ovat uudistuksia vastaan yksinkertaisesti siitä syystä, että palkanleikkauksen jälkeen heillä ei ole enää varaa syödä, pukeutua ja asua — ainakaan yhtäaikaa.

Devalvaation kieltäminen Suomen kaltaiselta kansantaloudelta on hieman samanlainen teko, kuin jos taidoiltaan heikkoa judokaa tai karatekaa estetään tekemästä torjuntoja itseään taitavampaa taistelijaa vastaan oteltaessa. Heikompi osapuoli saattaa nimenomaan torjuntaliikkeiden riittävällä käytöllä kyetä pysymään kehässä matsin loppuun asti, ja sopivan tilaisuuden (eli vastapuolen virheen) tullen ehkä jopa tekemään pisteen tai jopa tyrmäyksen. Ilman torjuntaliikkeitä lopputulos on nopeasti “morte subita”.

On virhe ajatella, että Suomella olisi taloutena tai kansakuntana juurikaan mitään erityisiä vahvuuksia tai kilpailuetuja ellei sellaiseksi lasketa varsin korkealla tasolla olevaa lainkuuliaisuutta ja kykyä pitää tilit balanssissa. Meillä on aavistuksen heikko kansallinen itsetunto, jonka takia väliaikaiset menestystarinat kuten Pisa-tulokset, Nokia, Angry birds, y.m. “hörhöilyt” tahtovat aina mennä överiksi kuin naula päähän. Nousuhumalainen ekstrapolointi on suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Kuvitellaan, että ollaan jotain aivan muuta kuin mihin tosiasiallisesti on edellytyksiä.

Nyt Suomen ongelmana ei niinkään ole euroalueesta eroaminen vaan se, mitä tulisi sen jälkeen. Yksinäinen markka maailman laidalla ei enää ole vaihtoehto, paitsi ehkä maailman tappiin asti kelluvana. Pohjoismainen valuuttaunioni on poissuljettu sen takia, että Suomi ei nykytilassaan enää toteuttaisi edes vahvan Ruotsin asettamia “konvergenssikriteerejä”. Ehkä Suomelle parasta olisi euroalueen mahdollisimman nopea ja kattava hajoaminen, jonka jälkeen tulevien valuuttajärjestelmien “partnerinhakutilanne” olisi aivan uusi ja Suomelle ehkä otollisempi.

Olen sitä mieltä, että Päivi Räsäsen ei päivän tilanteessa tulisi enää jatkaa sisäministerinä.

Ihmisyksilö Räsänen on mielestäni oikeassa siinä, että yksilö on moraalinen olento ensisijaisesti muiden seikkojen johdosta kuin lain seuraamisen.  Joutuisimme toisaalta vaikealla tavalla eriskummalliseen tilanteeseen, mikäli alkaisimme järjestelemään ehdottomaan suuruusjärjestykseen erilaisia moraalisia auktoriteettejä kuten lain kirjain, uskonnolliset kirjoitukset, evoluutiobiologia, tai vaikkapa sellainen hämärä seikka kuin yksilön omatunto. Yksilöä määrittelee hänen moraalinsa, eikä meille pitäisi olla merkitystä sillä, mistä moraalikoodi on hänelle periytynyt.

On mielestäni aivan hyväksyttävää pitää esimerkiksi abortista näkemyksiä, jotka johtuvat Katolisen Kirkon dogmeista.

Valtion sisäministeri ei kuitenkaan ole yksilö.  Sisäministeri joutuu helposti tekemään päätöksiä, jotka saattavat langeta lähes minkä tahansa yksilöä koskevan moraalikoodin ulkopuolelle. Koska sisäministerin sisällä elää kuitenkin yksilö, tästä seuraa näennäinen ristiriita — ristiriita purkautuu sillä, että sisäministerin virka ei ole pakollinen eikä lopullinen. Virasta voi erota, ja tämä on järjestelmässämme yksilön poisantamaton oikeus.

Sisäministeri ei ole ihminen, vaan abstraktio ja rooli, jonka sisällä tulee yksinomaan käytännöstä johtuvista syistä elättää ihmisolentoa. Silloin kun sisäministerin sisäinen yksilö alkaa pursuilla ulos raameistaan, häntä ei tule sen kauemmin pidättää sellaisen liian ahtaan ikeen alla. Tarvitaan tilalle uusi yksilö, jonka moraalinen selkäranka kestää sisäministerin sisällä elämisen sikamaisuutta oman aikansa. Sisäministeri näet kuluu sisältä, ja siksi hänen tulee säännöllisesti reinkarnoitua samaan tapaan kuin TV-sarjan Dr. Who. Päivi Räsänen on sisäministerin 82. reinkarnaatio Suomen 96 itsenäisyyden vuoden aikana, joskin reinkarnaatioiden ketjussa on tapahtunut uudelleensyntymiä eikä laskutavasta niin muodoin ole selvyyttä. Dr. Who on reinkarnoitunut tätä kirjoittaessa 11 kertaa, ja hänen ikänsä on noin vuosituhat. Sisäministerin toimi on näin ollen noin sata kertaa kuluttavampi kuin Ajan Herran.

Mikäli sisäministerin sisällä elävä yksilö — syystä tai toisesta — jää kuorensa sisään vangiksi ilman ulospääsyä, vakavan sekaannuksen vaara käy todennäköiseksi. Herää aiheellinen epäilys keskenään yhteensopimattomien moraalikoodien ristiriidasta, joka on haitaksi valtion asioiden säntillisessä hoidossa. Ei ole enää varmaa, voiko sisäministerissä elävän yksilön sekalainen ja yksityinen moraalikoodi taata kansalaisten etua ja tasapuolista kohtelua. Johtuuko, kenties, sekalaisesta moraalikoodista päätöksiä, joissa omia uskonsisaria ja -veljiä katsotaan eri silmin kuin toisten jumalain palvojia?  Onko kenties valta humalluttanut ja sokaissut sisäministerin sisällä piipittävän pienen ihmisen? Näistä syistä meidän tulee silmä tarkkana seurata sisäministerin oireilua, ja ulkoisten diagnoosien perusteella annostella hänelle reinkarnaation hetki mikäli lääkäri ei enää kykene itseään parantamaan (Luuk. 4:23).

Samoista syistä vauhtihirmu-Niinistön tulisi erota virastaan samoin kuin remontti-Hautalan. Myös heidän sisältään yksilö on päässyt kukoistamaan tavalla, joka herättää aiheellisen epäilyksen.

Mielestäni Yleisradio on tajunnut olemassaolonsa perusteet hassulla tavalla väärin.

Nimenomaan ne perusteet, joilla keskiaaltolähetykset lopetettiin vuonna 2006 ovat samat perusteet, joiden perusteella koko Yleisradio voitaisiin lopettaa. Tottakai maailmassa on nyt internetin kautta saatavilla mitä tahansa sisältöjä. Tilanteessa jossa netti on saatavilla, on tuskin kovin paljon motiivia nimenomaan Yleisradion palveluksiin nojautua. Meemit leviävät Youtubessa, ei Yleisradiossa.

Keski- ja pitkäaaltolähetysten erinomainen idea on siinä, että sieltä on saatavilla toisistaan riippumattomien tiedonvälittäjien ohjelmistoja. Natsi-Saksassakin kytättiin BBC:n kuuntelijoita, ja siihen oli hyvät syynsä. Pointti ei niinkään ole siinä, kuinka moni pitkälle leviäviä AM-lähetyksiä ulkomailla kuuntelee… vaan siinä, että joku kuuntelee niitä ja sen takia toisenlainenkin tieto pääsee tarvittaessa ulos.

Voidaan tietenkin ajatella, että “vapaa internet” olisi korvannut keski- ja pitkäaaltolähetykset, mutta kokemukset tästä ovat huonoja esimerkiksi arabikevään aikana. Toisistaan riippumattomat kansainväliset ja pitkän kantaman AM-lähetykset ovat vakuutus riippumattoman (tai ainakin monilla, toisistaan riippumattomilla tavoilla biasoituneen) tiedonvälityksen säilymiseksi. Radioaaltojen estäminen on mahdotonta, ja häirintälähettimet havaitaan aina.

Yleisradion tampioiden pitäisi asia ymmärtää omaksi elinkeinokseen. Tämä on julkisen palvelun tehtävä, ja sitä vastoin BB-talon ja Tuksujen hyysääminen ei ole. Kumma kyllä, kiinalaiset ovat ymmärtäneet radiotoiminnan mahdollisuuden eri tavalla ja nyt omistavat klassista musiikkia soittavan ULA-radiokanavan propagandaväylänään Suomessa.

Mikäli paperille painetut sanomalehdet aikovat pärjätä netistä saataville mainosrahoitteisille palveluille — CNN:lle ja muille — niin niiden on pitempään elääkseen tehtävä jotain muuta kuin tarjottava ala-arvoista käännöspuppaa ja ylen vinksahtaneita juttuja, joissa desimaalipilkku heittää useilla dekadeilla. Niinikään kansallinen radiotoiminta joko elää tai kaatuu radioaaltojen varassa. Yleisradiota ei tarvita internetissä siksi, että (1) normaalioloissa kaupallinen tarjonta täyttää tuubamarkkinat, ja (2) oloissa, jolloin Yleisradiolla olisi ajateltavissa tärkeä rooli, internet ei olisi luotettavasti saatavilla.